Yötön yö, aamuton aamu, aurinko valaisee ja lämmittää. Muuten sitten alkaakin viilentyä, hiljalleen kyynisyys alkaa korventamaan mieltä ja yrittää laittaa sydäntä pakastimeen. Pieni stressi ja väsymys varmasti edesauttavat asiaa ja vaikka elämä onkin aika kivaa, tulee väkisinkin mieleen että on tää vaan välillä aivan perseestä olla minä. Mietin miltä tuntuisi mennä pintakaasulla päivästä toiseen. Ei haaveilisi mistään sen erikoisemmin, ei olisi lapsellisen toiveikas tai antaisi itsensä innostua liikaa, eikä antaisi tunteillensa valtaa, vaan suojelisi itseään itseltään, pettymyksiltä. En tiedä onko vesilasi tyhjä vai läiskyykö se yli, mutta sen tiedän että kuva jonka nään sielunpeilistä lähinnä ärsyttää.
On todella turhauttavaa kun tuntuu että tekipä oikein tai väärin, niin ei saavuta sitä mitä haluaa. Vaikka olisi suoriutunut hyvin ja onnistunut, niin se ei siltikään riitä. Tai sitten ei vaan ole ollut rohkeutta tai voimia edes yrittää koska pelottaa. Ja sitten lopulta alkaa miettimään että mitä se edes on mitä haluan. ”-Niin ei vaan kuulunut tapahtua”, jep jep, oksettaa. Ärsyttää kirjoittaa negatiiviseen ja itsesäälin täyttämään sävyyn, mutta ihan puhdasta turhautumista ja vitutusta tämä on. Johonkin tämäkin tunne on purettava tai sitten se yksi kaunis päivä räjähtää, todennäköisesti paljon voimakkaammin. Olisi kiva kirjoittaa että asiat rullaavat hienosti ja rakkauskin kukoistaa, unelmieni nainen vei multa jalat alta, mutta jätetään ne nyt vielä toistaiseksi satukirjoihin. Sosiaalinen ähkykin on melko valtava ja tekisi mieli lähteä yksin mökille viikoksi, eikä olla yhteydessä kehenkään. Jos nukkumista ei lasketa, niin oon jaksanut olla kotona ehkä tunnin kun olen ollut yksin täällä. Nyt onkin ihmeellisen seesteinen olo kun lapset ovat kotona ja itsekin viihdyn täällä eikä ahdista yhtään.
No se siitä. Jalat alta, ai että, sitä kai jokainen toivoisi kokevansa. Heräsin tuohon ajatukseen kun eräs ystäväni kysyi, olenko miettinyt että mun blogia lukevat ihmiset voivat saada musta kuvan, että etsin täydellistä rakkautta. Se oli erittäin hyvin sanottu ja siinä voi olla paljonkin totuuden siementä. Täydellistä rakkautta mä etsinkin, mutta mitä se sitten tarkoittaa? Mulle rakkaus itsessään on täydellistä, ei se vaadi mitään satujen täydellistä tarinaa. Olisi mahtava rakastua ensisilmäyksellä ja viettää lopuelämä yhdessä onnellisina. Kyllähän niinkin käy, mutta todennäköisyys on hirvittävän pieni. Jos mä ihastun johonkin ensilmäyksellä, tiedän että se on väkisinkin todella paljon pintapuolista, enhän mä voi tuntea tuntematonta. Toki kaikki eleet ja käytös kertovat jotain ihmisestä ja silmät, mutta kauneimmankin hymyn ja pehmeän kosketuksen taakse voi kätkeytyä jotain aivan muuta. Siksi odotan kun ihastun, odotan sitä että tutustun toiseen, pala palalta tunnen enemmän kuka tuo ihanalta vaikuttava ihminen todella on. Ihastuksen alkuvaiheessa en voi kertoa mitä haluan koska en voi itsekään sitä vielä tietää, paitsi että haluan tutustua ihmiseen. Vasta aika näyttää sen muuttuuko ihastuminen rakastumiseksi, rakastuminen rakkaudeksi. Rakkaus on mulle yhdessä koettua elämää, toisen tuntemista ja hyväksymistä omana itsenään, ei mitään pintapuolista. Siksi sitä ei voi koskaan ennustaa, en minä ainakaan, sille täytyy antaa mahdollisuus.
Multa ei tarvitse yrittää viedä jalkoja alta, niin käy kyllä kun todella pidän toisesta. Eikä mua myöskään kannata yrittää rakastaa täydellisesti, se tapahtuu itsestään kun se tulee syvältä sisältä. Se on kuin painovoima, se pitää kuun kiertoradallaan, se liikuttaa meriä, se on kaikki mutta ei mitään, se on antamista menettämättä mitään, se on yhdessäoloa mutta vapautta, se on me mutta sinä ja minä omana itsenään. Tai siis tulee ehkä jonain päivänä olemaan jonkun kanssa. Siihen asti jatkan satukirjan kirjoittamista.
Rauhaa ja rakkautta
Tunteellinen Mies 