Mayday, SOS, apua, kuuleeko kukaan. Yhteys on katkennut, huutoni katoaa sysimustaan pimeyteen kun seilaan kyynelten valtameressä. Ei ole maata näkyvissä, ei ääriviivoja voi erottaa pimeässä, ei suunnalla ole väliä jos löytää itsensä kuitenkin pimeyden keskeltä. Miksi minä olen tässä, kuinka pääsen pois. Miksi voin vaan itkeä vaikka se minut pian hukuttaa. Pala palalta tuuli ja aallot nakertavat venettäni, joka minut on pinnalla pitänyt. Tuuli kuiskaa korvaani kuinka olen epäonnistunut, huono ihminen, sade piiskaa syyttäen kuin syntistä. Ei ole pelastusrengasta, vain viimeinen lauta jonka varassa roikun kun sietämätön paino vetää minua pohjaa kohti. Pelkään, mutta en jaksa enää pitää kiinni. Miksi kukaan ei ymmärrä minua, miksi minä olen yksin nyt kun olen heikoimmillani. Missä on turvasatamani kun sitä eniten tarvitsen.
Vajotessani kohti pohjaa pidätän hengitystäni, en tahdo hukkua omien pelkojeni ja surun kyyneliin. Veden alla kuulen vain omat ajatukseni, jotka painavat sietämättömän paljon. Olenko minä todella näin huono ihminen, teenkö kaiken väärin, onko minussa mitään hyvää. Yrittäessäni uida takaisin kohti pintaa takerrun verkkoon joka vie minut mukanaan, nostaa pintaan. Olen vieraassa veneessä hämilläni, mutta oloni tuntuu kevyemmältä. Seilatessani näen kuinka horisontin ääriviiva piirtyy eteeni kuun valaistessa pimeän yön. Mietin olenko vain heikko saalis, ilman päämäärää, vieraan vietävissä. Silti pysyn tässä, missä minun ei tarvitse olla yksin, missä voin tuntea edes hetken olevani turvassa, kuunsillan näyttäessä suuntaa.
Ajan kuluessa huomaan kuinka hiljalleen tyhjyys valtaa sieluni ja sydämeni. Ei saamani ruoka täytä vatsaani vaikka kuinka ahmisin, ei mikään neste poista näännyttävää janoani. Hengitänkö edes ilmaa, kun tunnen tukehtuvani. Kuunsilta on minut sokaissut, se on kuin sateenkaari, toivo paremmasta, viimeinen oljenkorsi, usko mihin takertua epätoivon hetkellä, johdattaen ei mihinkään. Hyppään veteen kuun laskeutuessa horisontin taakse ja pimeyden verho peittää kaiken alleen. Vaikka pelkään, tahdon olla mieluummin oma itseni pimeydessä vailla suuntaa, kuin kulkea loputonta tietä joka ei ole omani. Olen mieluummin täynnä surua ja tunnen itseni, kuin tyhjä kuori jota yritän täyttää
Väsyneenä vajoan meren pohjaan, lyyhistyn ja romahdan, en jaksa enää pidättää hengitystäni. Veden täyttäessä keuhkojani huomaan jotakin. Jalkani koskettavat pohjaa, tunnen sen, tunnen kaiken, en vajoa enää. Olen liian väsynyt nousemaan, minä yksin, meren pohjassa. Vaikka en tiedä kuinka tästä selviän, tunnen helpotusta. Täällä minun ei tarvitse sietää tuomitsevia katseita, kuunnella kuinka paljon olen tehnyt väärin. Täällä saan olla oma itseni, Minä, ja se riittää. Säikähdän, tunnen kuinka lämpimät käsivarret kietoutuvat ympärilleni, näen hymyilevät kasvot edessäni. Miksi kukaan haluaisi sukeltaa näin syvälle pimeyteen, surujeni mereen, minun takiani.
”-Minä näen sinut”, sanoo lempeän hahmon rauhoittava ääni. Hän nostaa minut pystyyn, tunnen maan jalkojeni alla mutta olen liian väsynyt ponnistamaan. ”-Tehdään se yhdessä, minä autan” ja niin me ponnistamme. Hiljalleen noustessamme tunnen kuinka paino joka veti minua pohjaan kevenee. Muistan kaiken tuntemani, matkani pohjaa kohti, mutta enää en pelkää. Iloinen, leikittelevä hahmo kulkee rinnallani, ottaen välillä kädestäni kiinni kun meinaan väsyä, kannustaen että pystyn tähän, kertoen olevansa ylpeä minusta. Kuinka joku voisi uskoa minuun, kun en itsekään usko itseeni, minähän olen epäonnistunut huono ihminen, teen kaiken väärin. ”-Kertooko epäonnistuminen siitä että olet huono ihminen, vai siitä että olet yrittänyt? Ovatko muiden ihmisten mielipiteet oman elämäsi totuuksia, onko sinun velvollisuus elää toisten toiveiden mukaisesti? Tarkoittaako se että olet väärässä, jos sinua ei edes yritetä ymmärtää?”. Takerrun yhä kovempaa kiinni matkakumppaniini, ajatuksen vallatessa mieltäni, voisinko minä tosiaan olla.. hyvä ihminen, jonkun arvoinen.
Lähestyessämme veden pintaa huomaan kuinka pimeys vaihtuu hämärään. Näen laineiden liplattavan, vesipisaroiden törmäävän lempeästi vedenpintaan, ääriviivoja. Pintaan saapuessamme tunnen hyväksyvän tuulen hyväilevän kasvojani, kuiskaten kuinka upea olen. Vesipisarat leikkivät kehollani, huuhtoen surun täyttämää sieluani kyyneleistä jotta näkisin, kuinka kaunis se onkaan. Näen ympärilläni maata, saaria joka puolella, jotkut lähellä, toiset kauempana. Kelluessani vedessä tunnen auringonsäteiden lämmittävän kasvojani. Huomaan tutun hahmon kelluvan vierelläni. ”-Näetkö nyt itsesi?”, hän kysyy hymyillen. Ja minä todella näen, syvälle sisimpääni. Ymmärrän että itseni nähdessäni näen myös ympärilleni, nuo lukemattomat mahdollisuuksien saaret, auringon. Saan itse valita suunnan, oman tieni jota pitkin kulkea. Ajatus väärästä valinnasta ja epäonnistumisesta saavat minut hetkeksi pelkäämään, kunnes kuulen vierestäni lempeää naurua, tunnen hyväksyvän katseen sukeltavan syvälle silmiini, nähden minut, niin kuin näen itseni. On aika jatkaa matkaa. Valitsen saaren, sinne minä satamani perustan, siellä minä veneeni veistän, siellä minun sydämeni on. Saapuessani rantaan huomaan hahmon kadonneen. Haikea onnen kyynel valuu poskeni pitkin mereen, jonka olen tunteillani täyttänyt. Enää minua ei pelota hypätä veteen. Voin sukeltaa syvälle ja nousta taas pintaan, kulkea valitsemaani suuntaan ja palata satamaani kun sitä tarvitsen.
Aika on parantanut haavani, olen ehjä, näen maailman avoinna edessäni, tunnen itseni. Silti istun iltaisin satamassani katsoen haikeana kaukaisuuteen, jotakin kaivaten. Uusi aamu koittaa taas auringon ensimmäisten säteiden valaistessa kotini. Kuulen unessani kuinka tuttu lempeä nauru kutittaa korviani. Herään ja mietin, ei, ei se voi olla. Juoksen ulos ja näen sen mitä sydämeni salaa on pitkään toivonut. Tuttu hahmo istuu laiturilla hymyillen. ”-Näetkö minut?”, hän huutaa ja sukeltaa syvälle mereen. Ja niin minä sukellan perään, että näkisin sinut.
Rauhaa ja rakkautta