Näen Sinut

Mayday, SOS, apua, kuuleeko kukaan. Yhteys on katkennut, huutoni katoaa sysimustaan pimeyteen kun seilaan kyynelten valtameressä. Ei ole maata näkyvissä, ei ääriviivoja voi erottaa pimeässä, ei suunnalla ole väliä jos löytää itsensä kuitenkin pimeyden keskeltä. Miksi minä olen tässä, kuinka pääsen pois. Miksi voin vaan itkeä vaikka se minut pian hukuttaa. Pala palalta tuuli ja aallot nakertavat venettäni, joka minut on pinnalla pitänyt. Tuuli kuiskaa korvaani kuinka olen epäonnistunut, huono ihminen, sade piiskaa syyttäen kuin syntistä. Ei ole pelastusrengasta, vain viimeinen lauta jonka varassa roikun kun sietämätön paino vetää minua pohjaa kohti. Pelkään, mutta en jaksa enää pitää kiinni. Miksi kukaan ei ymmärrä minua, miksi minä olen yksin nyt kun olen heikoimmillani. Missä on turvasatamani kun sitä eniten tarvitsen.

Vajotessani kohti pohjaa pidätän hengitystäni, en tahdo hukkua omien pelkojeni ja surun kyyneliin. Veden alla kuulen vain omat ajatukseni, jotka painavat sietämättömän paljon. Olenko minä todella näin huono ihminen, teenkö kaiken väärin, onko minussa mitään hyvää. Yrittäessäni uida takaisin kohti pintaa takerrun verkkoon joka vie minut mukanaan, nostaa pintaan. Olen vieraassa veneessä hämilläni, mutta oloni tuntuu kevyemmältä. Seilatessani näen kuinka horisontin ääriviiva piirtyy eteeni kuun valaistessa pimeän yön. Mietin olenko vain heikko saalis, ilman päämäärää, vieraan vietävissä. Silti pysyn tässä, missä minun ei tarvitse olla yksin, missä voin tuntea edes hetken olevani turvassa, kuunsillan näyttäessä suuntaa.

Ajan kuluessa huomaan kuinka hiljalleen tyhjyys valtaa sieluni ja sydämeni. Ei saamani ruoka täytä vatsaani vaikka kuinka ahmisin, ei mikään neste poista näännyttävää janoani. Hengitänkö edes ilmaa, kun tunnen tukehtuvani. Kuunsilta on minut sokaissut, se on kuin sateenkaari, toivo paremmasta, viimeinen oljenkorsi, usko mihin takertua epätoivon hetkellä, johdattaen ei mihinkään. Hyppään veteen kuun laskeutuessa horisontin taakse ja pimeyden verho peittää kaiken alleen. Vaikka pelkään, tahdon olla mieluummin oma itseni pimeydessä vailla suuntaa, kuin kulkea loputonta tietä joka ei ole omani. Olen mieluummin täynnä surua ja tunnen itseni, kuin tyhjä kuori jota yritän täyttää

Väsyneenä vajoan meren pohjaan, lyyhistyn ja romahdan, en jaksa enää pidättää hengitystäni. Veden täyttäessä keuhkojani huomaan jotakin. Jalkani koskettavat pohjaa, tunnen sen, tunnen kaiken, en vajoa enää. Olen liian väsynyt nousemaan, minä yksin, meren pohjassa. Vaikka en tiedä kuinka tästä selviän, tunnen helpotusta. Täällä minun ei tarvitse sietää tuomitsevia katseita, kuunnella kuinka paljon olen tehnyt väärin. Täällä saan olla oma itseni, Minä, ja se riittää. Säikähdän, tunnen kuinka lämpimät käsivarret kietoutuvat ympärilleni, näen hymyilevät kasvot edessäni. Miksi kukaan haluaisi sukeltaa näin syvälle pimeyteen, surujeni mereen, minun takiani.

”-Minä näen sinut”, sanoo lempeän hahmon rauhoittava ääni. Hän nostaa minut pystyyn, tunnen maan jalkojeni alla mutta olen liian väsynyt ponnistamaan. ”-Tehdään se yhdessä, minä autan” ja niin me ponnistamme. Hiljalleen noustessamme tunnen kuinka paino joka veti minua pohjaan kevenee. Muistan kaiken tuntemani, matkani pohjaa kohti, mutta enää en pelkää. Iloinen, leikittelevä hahmo kulkee rinnallani, ottaen välillä kädestäni kiinni kun meinaan väsyä, kannustaen että pystyn tähän, kertoen olevansa ylpeä minusta. Kuinka joku voisi uskoa minuun, kun en itsekään usko itseeni, minähän olen epäonnistunut huono ihminen, teen kaiken väärin. ”-Kertooko epäonnistuminen siitä että olet huono ihminen, vai siitä että olet yrittänyt? Ovatko muiden ihmisten mielipiteet oman elämäsi totuuksia, onko sinun velvollisuus elää toisten toiveiden mukaisesti? Tarkoittaako se että olet väärässä, jos sinua ei edes yritetä ymmärtää?”. Takerrun yhä kovempaa kiinni matkakumppaniini, ajatuksen vallatessa mieltäni, voisinko minä tosiaan olla.. hyvä ihminen, jonkun arvoinen.

Lähestyessämme veden pintaa huomaan kuinka pimeys vaihtuu hämärään. Näen laineiden liplattavan, vesipisaroiden törmäävän lempeästi vedenpintaan, ääriviivoja. Pintaan saapuessamme tunnen hyväksyvän tuulen hyväilevän kasvojani, kuiskaten kuinka upea olen. Vesipisarat leikkivät kehollani, huuhtoen surun täyttämää sieluani kyyneleistä jotta näkisin, kuinka kaunis se onkaan. Näen ympärilläni maata, saaria joka puolella, jotkut lähellä, toiset kauempana. Kelluessani vedessä tunnen auringonsäteiden lämmittävän kasvojani. Huomaan tutun hahmon kelluvan vierelläni. ”-Näetkö nyt itsesi?”, hän kysyy hymyillen. Ja minä todella näen, syvälle sisimpääni. Ymmärrän että itseni nähdessäni näen myös ympärilleni, nuo lukemattomat mahdollisuuksien saaret, auringon. Saan itse valita suunnan, oman tieni jota pitkin kulkea. Ajatus väärästä valinnasta ja epäonnistumisesta saavat minut hetkeksi pelkäämään, kunnes kuulen vierestäni lempeää naurua, tunnen hyväksyvän katseen sukeltavan syvälle silmiini, nähden minut, niin kuin näen itseni. On aika jatkaa matkaa. Valitsen saaren, sinne minä satamani perustan, siellä minä veneeni veistän, siellä minun sydämeni on. Saapuessani rantaan huomaan hahmon kadonneen. Haikea onnen kyynel valuu poskeni pitkin mereen, jonka olen tunteillani täyttänyt. Enää minua ei pelota hypätä veteen. Voin sukeltaa syvälle ja nousta taas pintaan, kulkea valitsemaani suuntaan ja palata satamaani kun sitä tarvitsen.

Aika on parantanut haavani, olen ehjä, näen maailman avoinna edessäni, tunnen itseni. Silti istun iltaisin satamassani katsoen haikeana kaukaisuuteen, jotakin kaivaten. Uusi aamu koittaa taas auringon ensimmäisten säteiden valaistessa kotini. Kuulen unessani kuinka tuttu lempeä nauru kutittaa korviani. Herään ja mietin, ei, ei se voi olla. Juoksen ulos ja näen sen mitä sydämeni salaa on pitkään toivonut. Tuttu hahmo istuu laiturilla hymyillen. ”-Näetkö minut?”, hän huutaa ja sukeltaa syvälle mereen. Ja niin minä sukellan perään, että näkisin sinut.

Rauhaa ja rakkautta

Sateen Piiskaama

Suljen silmäni, kuulen hiljaisuuden, herään hetkeen. On rauhallista, liian rauhallista, ajatukset ja tunteet täyttävät mielen. Olen pysähtynyt, kuin ankkuri olisi heitetty veteen. Näen itseni ja kaiken mitä pidän sisälläni, pelottaa. Mihin katosi kesän lämpö, pitkät päivät ja loputon energia? Miksi oloni ei olekaan enää huoleton ja tankki tuntuu tyhjältä? Syksy saapuu heittäen pimeyden viittansa kaiken ylle katujen hiljentyessä. Ruskan tehdessä lehdistä taideteoksiaan, mietin miksi jotain niin kaunista täytyy syntyä, vain siksi että se voisi taas kadota uudestaan. Miksi kesän vauhdikkaat huolettomat päivät vaihtuvat syksyn pimeyteen, hiljaisuuteen ja piiskaaviin sateisiin, kunnes talveksi vaivutaan horrokseen. Miksi tunnen itseni nyt paremmin kuin aikoihin, miksi se pelottaa niin paljon.

Ulkona on pimeää ja tuulee, sade piiskaa ikkunoihin, koputtaa kuin kutsuen luokseen. Miksi kukaan haluaisi mennä pimeään ja kylmään, sateen raiskaamaksi. En tiedä miksi, mutta tunnen että juuri sitä minä tarvitsen. En pue päälleni ja astun ulos, katuvalot johdattavat minut pimeään. Suljen silmäni tuulen yrittäessä nylkeä minua, sadepisaroiden etsiessä jokaisen kehoni kohdan. On kylmä mutta minua ei palele, hymyilen. Kyynelten valuessa kilpaa pisaroiden kanssa ymmärrän taas, että elääkseni minun ei kuulu juosta, vaan pysähtyä. Ei pimeä ja hiljaisuus ole tullut minua masentaakseen, vaan peittämään kaiken ympärilläni jotta näkisin ja kuulisin itseni, sen mitä sisälläni pidän. Ei tuuli koita minua nylkeä, vaan muistuttaa näkymättömästä voimasta joka vie eteenpäin. Ei sade koita minua raiskata, vaan lohduttaa kertoen että minuakin varten on vielä joku, joka haluaa koskettaa ja rakastaa jokaista soluani.

Syksy on kuin ostoskeskus sulkemisaikaan. Kun sielu ja sydän on eksynyt liikaan väenpaljouteen kesän vauhdikkaina päivänä, on syksyn vuoro pysäyttää, tyhjentää kaikki ympäriltä jotta voisin nähdä taas sisimpääni, tuntea sen mitä sydämeni kaipaa. Ehkäpä sen tehtävä onkin muistuttaa siitä kuka todella olen, mitä tarvitsen. Ja voisiko olla että talven horroksessa käsittelen tietämättäni kaiken sen minkä olen tuntenut, kunnes keväällä luonnon tapaan herään taas henkiin, kauniina, entistä ehompana itsenäni. Huomaan että pelkoni on muuttunut toivoksi. Kun katson itseäni peilistä silmiin näen sieluni hehkuvan, sydämeni sykkivän jollekin, joka minua jossain odottaa.

Suljen silmäni, tässä hetkessä, kokonaisena. Sielu, sydän, mieli ja keho, kaikki ovat koossa. Näen sinut vierelläni vaikka on pimeää, kauniin upean ihmisen, sieluni silmin. Hymyilen kyynel silmässä näkymättömän voiman viedessä meitä eteenpäin, kaksi sielua, kaksi sydäntä, rakkaus. Tunnen sinut ihollani, kuinka haluat koskettaa ja rakastaa jokaista soluani. Sinä olet siellä jossain, syksy minut sinuun sai uskomaan, sateen piiskaamana, vielä minä sinut löydän.

Rauhaa ja rakkautta

Kiinnipitäminen (Loppuelämä)

Juuri kaupasta ostettu ilmapallo on hieno, täynnä heliumia joka vie sitä kohti taivaita itsestään, juuri sellainen kuin halusikin, täydellinen. Kuitenkin ajan kanssa pallo tahraantuu, helium karkaa hiljalleen pallosta kunnes se ei enää leijukaan itsestään ja muotoja on vaikea tunnistaa. Joskus pallo ei vain kestä ja se räjähtää, niin ettei sitä voi enää korjata. Onneksi tahriintuvan ilmapallon voi hellästi puhdistaa ilman että sen pinta haalenee liikaa. Puhaltamalla lisää ilmaa se säilyttää kutakuinkin muotonsa, mutta täytyy olla varovainen ettei puhalla liian täyteen, liika on aina liikaa. Kun palloa ei riepottele liikaa ja sitä pitää hyvänä, on räjähdysvaara epätodennäköinen. Silti on aina muistettava, että koskaan pallosta ei tule enää entistään, sitä palloa mitä kaupassa ihastelit, otit matkaan koska se oli täydellinen sinulle, tai niin ainakin luulit. Enää sitä ei helium kannattele itsestään ja painovoima vetää aina alaspäin.

Mutta entäpä jos täydellisyydessä asia onkin juuri päinvastoin? Kaikki ilmapallot tahriintuvat ja rypistyvät, jospa siitä alkaakin matka kohti täydellisyyttä. Hellästi pyyhityn tahran kohdalla oleva haalistuma on opettanut jotain ja muistuttaa mitä voisi tehdä toisin välttääkseen uuden tahran. Pienet rypyt uudelleen täyteen puhalletussa pallossa muistuttavat siitä, että mikään ei ole pysyvää ikuisesti jos sen eteen ei tehdä jotain, pallot eivät leiju itsestään loputtomiin. Räjähtänyt pallo tuo surua matkassaan, mutta toisaalta sen lopullisuus voi olla myös helpotus. Joskus voimat vaan loppuvat eikä pallon puhdistamiseen ole enää voimia, happi on niin lopussa ettei pysty enää puhaltamaan henkäystäkään palloon tukehtumatta. Ja kuinka kurjalta tuntuukin kun löytää omasta mielestään itselleen täydellisen pallon ja kaupasta ulos astuessa se pääsisikin karkuun koska et pitänyt siitä tarpeeksi hyvin kiinni. Kaikki pallossa tuntui oikealta, mutta et voi koskaan tietää kuinka monta tahraa tai ryppyä siihen olisi tullut. Matka voi olla pitkä ja katkeransuloinen tietäen että pallo leijailee tuolla jossain, ei vain sinua varten enää, mahdollisesti.

Olipa se sitten ilmapallo tai leija mihin itseäni vertaan, niin sanoma niissä on ainakin osittain sama. Molemmat voivat lähteä karkuun jos niistä ei pidä tarpeeksi hyvin kiinni. Ehkä tähän tunteellisuuteen kuuluu se että mun täytyy tuntea että olen haluttu ja tunnen henkisen käden kädessäni, joka ei halua päästää irti. Se mikä on tarpeeksi hyvin ei todellakaan ole yksinkertaista. Tyynellä säällä leijun rauhassa paikallani, mutta taas myrskyn yllättäessä tarvitsen tunteen että tulipa vastaan lähes mitä tahansa niin siitä rämmitään ja taistellaan läpi, yhdessä. Mitä useammasta tahrasta ja rypystä on selvitty ja mitä enemmän yhteinen palloon puhallettu ilma on korvannut heliumin, sitä täydellisempi pallo on ja sitä kovemmin pidän siitä kiinni. Toisaalta koskaan ei voi tietää mitä elämä tuo tullessaan ja joskus vain käy niin, että pallo luhistuu tai räjähtää koska keinot ovat loppuneet tai vääriä, ei ole voimia enää pitää kiinni. Alkuhurman jälkeen heliumin haihtuessa saattaa huomata, että palloa ei osaa tai halua enää puhaltaa täyteen. Hetken huuma on ohi ja mitään ei tapahdu koska mikään ei tapahdu enää itsestään. Jokainen pallo on ainutlaatuinen ja omanlaisensa. On mahdotonta sanoa vieraasta pallosta pitäisikö hönkäistä vielä kerran vai päästää irti. Ehkä kuitenkin melkein jokaiseen palloon kuuluu, että niitä on vaalittava ja pidettävä hyvänä alusta pitäen, tuntea se kaikilla aisteillaan eikä pitää itsestäänselvyytenä, arvostaa juuri sellaisenaan, muistettava puhdistaa pienimmätkin tahrat ja korvata helium heti myötätunnon ja ymmärryksen täyttämillä henkäyksillä kun se on vielä mahdollista.

Jääkiekossa kiinnipitämisestä saa kahden minuutin jäähyn. En tiedä onko se rangaistus vai palkinto, mutta jos musta pitää kiinni, voi olla että saa rinnalleen kumppanin loppuelämäkseen. Se tarkoittaa tahroja ja ryppyjä, mutta myös sitä että ne puhdistetaan yhdessä ja opitaan niistä, puhalletaan yhdessä karanneen heliumin tilalle tuoretta, rakkaudentäyteistä ilmaa joka saa taas pallon elämään ja kumoaa painovoiman. Hyväksytään pallo juuri sellaisena kuin on se on, pidetään siitä kiinni jotta se ei lähde karkuun. Tämäkin tosin on vain käsikirjoitus niin kauan kunnes aika näyttää tuleeko se perustumaan tositapahtumiin.

 

Rauhaa ja rakkautta

Peekaboo

Jokainen meistä on joskus varmasti ollut ajatusten vieminä. Ne voivat lipua selkeinä ja niiden tarkkailu on mielenkiintoista seesteisessä olotilassa. Joskus huvipuiston hurjimmat laitteet eikä myrskyisimmätkään säät riitä kuvaamaan mitä pään sisällä liikkuu, toisinaan taas usvainen pimeä metsäpolku estää näkemästä tai tarttumasta mihinkään. Olipa se sitten valoa tai varjoa, niin oman mielen toiminta on vähintäänkin mielenkiintoista. Oman elämän tarkoituksen etsiminen hajaantuu kymmeniin kysymyksiin joihin harvoin löytää itseään tyydyttävää vastausta. Onko kohtaloa olemassa ja jos on, niin saneleeko se ennalta koko elämän vai onko se vain infrastruktuuri, pohjana oleva rakenne, jota ihmisen on opeteltava hyödyntämään?

Omaa elämää miettiessä kysyn usein kysymyksen, mikä minun tarkoitukseni on täällä? Olenko täällä itseäni vai muita varten, vai olenko vain kärpäsen paska joka syntyy ja kuolee. Monesti sanotaan että pitäisi elää itseään varten, mutta entä jos itselleen saa hyvän mielen siitä että elää muita varten. Onko se todellista onnea, mitä onni sitten ikinä onkaan, vai onko se vaan merkityksen hakemista itselleen väärällä tavalla. Lukuisia virheitä elämässä tehneenä on raastavaa nähdä tärkeiden ihmisten tekevän samat virheet kuin itse. Auttamisen halu on suuri, välillä suorastaan sydämen asia. Mutta pitäisikö ensin aloittaa itsestään, vai voisiko olla niin että toisen auttaminen opettaa myös itseään? Ehkäpä toisen kehittyminen ihmisenä antaa toivoa ja suunnan myös omalle onnistumisen tielle, peilin kanssa ongelmien ratkaiseminen kun tuntuu usein täysin mahdottomalta. Itsensä katsominen minuna antaa harvoin mitään uutta, peilikuva toistaa vain tekemäni ilmeet ja liikkeet, jotka on jo todettu toimimattomiksi.

Kun tutustun uusiin ihmisiin on ensivaikutelma monesti aina äänessä oleva hauskuuttaja, huomion keskipiste, yhteisön oma pelle. Vaikka se onkin yksi puoleni, on se kaukana siitä mitä todella olen kaiken sen takana. Se tulee monesti ihmisille yllätyksenä, enkö olekaan vain helposti lähestyttävä spontaani heittäytyjä ja vitsiniekka. Joillekin syvällinen puoleni on liikaa tai liian erilaista. Se on ongelmallista ihmissuhteen kannalta koska kyllästyn ihmisiin keille riittää nähdä vain pinnallisempi puoleni, eikä tutustua siihen puoleen mikä mulle itselleni on kaikista tärkein. Ei mulla ole voimia roikkua ihmisissä ketkä eivät halua tai jaksa tutustua minuun kunnolla ja se on ihan hyvä niin, aina ei voi natsata. Uudet tuttavuudet piristää mutta välillä on tosi turhauttavaa rakastaa ihmisiä niin hirveän paljon kun pitäisi kai muistaa rakastaa välillä itseäänkin.

Tällä hetkellä näen itseni ehkä eksyneenä sieluna. Monta asiaa elämässä ovat hyvin ja olen onnellinen, silti tuntuu kuin olisin kasvi joka voi hyvin, mutta ei pääse puhkeamaan täyteen loistoonsa. Olen iloinen että olen omasta mielestäni kehittynyt ihmisenä, mutta samalla olen unohtanut ainakin osittain osan itsestäni jonnekin matkan varrelle. Uuden elämän suunta ei ole aina niin selkeä, varsinkaan silloin kun itseluottamuksesta suurin osa löytyy vain muistojen arkistosta. Muistan kyllä omat vahvuuteni ja onnistumiseni, mutta silti epäonnistumiset ovat saaneet aikaan pelon ja epäilyksen. Mietin että onko minusta enää siihen mitä ennen olin, pystynkö onnistumaan, onko vahvuuteni vielä minussa vai pelkästään haaleneva muisto. Oman itsensä etsiminen on välillä turhauttavaa koska tiedän että se on juuri tässä, minussa itsessäni, mutta vain piilossa. Peekaboo, äänimerkkejä perkele.

 

Rauhaa ja rakkautta

Tunteellinen Mies

Katson parvekkeelta hiljaista katua. On lauantai ja ja vilkkuvalot ei vilku, taksin renkaat ei ulvo. Kello on yksi yöllä ja pitäisi olla jo nukkumassa, mutta sanat päässä ja sydämessä eivät katso aikaa. Illalla laitoin lapset nukkumaan, se on yksi parhaimmista asioista mitä tiedän. On levollista ja sydäntä pakahduttavaa katsoa ja kuunnella kun hiljalleen kaksi elämäni suurinta aarretta vaipuvat uneen yhdessä vietetyn päivän jälkeen. Tuota lausetta en pystynyt kirjoittamaan ilman kyyneleitä silmäkulmissa. Välillä on vaikeata olla isä, kun ei olekaan tarpeeksi kärsivällinen, keksivä ja jaksava kuin haluaisi. Mutta kun makuuhuoneen valot sammuvat ja kaksi kaunista ihmistä alkavat tuhisemaan onnellisina suukkojen ja raukkauden toivotusten jälkeen, tietää tehneensä jotain oikein vaikkei täydellinen olekaan. Kauniita unia.

Täytin 35-vuotta tällä viikolla. Ikä on mulle vain numeroita, tulen aina olemaan pojankoltiainen, hölmö ja utelias nuija. Tärkeintä on se miten upeita ihmisiä nämä vuodet ovat tuoneet tullessaan. Sekin sai mulle kyyneleet silmiin, kaikki ne lukuisat onnentoivotukset jotka toivat mieleen yhteiset hetket vuosien varrella ja siinä te vielä olette. Kunpa saisinkin pitää teidät kaikki elämässäni, vaikkei läheskään kaikille olekaan tarpeeksi aikaa. On ihan huikeaa ajatella että jokainen kohtaamani ihminen on vaikuttanut muhun tavalla tai toisella, saanut mut ajattelemaan eri näkökulmista, hyväksymään ja ymmärtämään muita ja ennen kaikkea itseäni. En osaa sanoa muuta kuin kiitos, jokaisella on paikka mun sydämessä ja syytän teitä mahdollisesta vesivahingosta olohuoneessa.

On ihan mielettömän ihanaa tuntea kaikki vahvasti, kiihtyä nollasta sataan hetkessä. Kaikista parasta on tavata ihminen kestä pitää ja saada siihen vastakaikua, silloin mua ei pidättele mikään. Mutta ei se aina siunaukselta tunnu kun sydän aukeaa itsestään täysin, ilman mitään rajoja tai suojamuureja, olla tunteellinen mies. Sitä voi olla vaikea ymmärtää tai ottaa vastaan, voi olla että se vaikuttaa taka-ajatusten täyttämältä tekoaltaalta. Mutta sitä se ei ole, se on luonnon muokkaama järvi täynnä aitoa tunnetta. Mulle on sanottu että olenko miettinyt että yrittäisin pidätellä itseäni edes hetken aikaa jos ihastun tai yleensäkään ottaen pidän ihmisestä paljon. Ihan vaan sillä etten pelottaisi toista pois kun hyppään sata lasissa tunteiden altaan syvään päätyyn. Voisinhan mä yrittää, mutta tiedän että en pysty siihen. Tiedän myöskin sen riskit, turpaan voi tulla vastapalloon ja kovaa. Mä en vaan voi tehdä itselleni sitä, etten antaisi itselleni mahdollisuutta antaa itsestäni kaikkea ihmiselle josta pidän. Mä haluan pitää kiinni ihmisistä niin kauan kun on jotain kiinnipidettävää, katsoa loppuun asti kauneuden minkä nään. Kuka tietää onko se viikon tai loppuelämän, mutta en saa sitä koskaan selville jos päästän irti.

Vaikka tunnenkin vahvasti varsinkin ihastumisen ja rakastumisen, niin en mä osaa määritellä mitä mä täysin tunnen ja missä vaiheessa. Mutta tiedän milloinka musta tuntuu hyvältä ja se riittää siinä hetkessä. Vasta kun toiseen tutustuu kunnolla tietää päivä kerrallaan johtaako se mihinkään. Kun itsestäni ja toisesta tuntuu hyvältä, silloin voin antaa kaikkeni, olla utelias ja innoissaan kuin pieni lapsi. Ja kuin pieni lapsi mä olenkin, myös pahassa. Kun toinen täyttää mielen ja sydämen, unohdan helposti ympäröivän maailman, muut kuin minä ja hän. Onhan se tavallaan aika söpöä, mutta ei kauas kantavaa. Vaikka olisin kuinka ihastunut tai rakastanut niin mulla on lapset, perhe ja ystävät, oma elämä mille haluan antaa aikaani. Pitäisi aina muistaa että niin on myös toisinpäin. Elämäntilanne voi viedä kaiken ajan, energian ja ajatukset. Toiselle pitäisi aina muistaa antaa myös tilaa ja ymmärtää, olla myötätuntoinen ja astua toisen saappaisiin. Se mun heikkouteni onkin. Kun en muista kuplassani ajatella asiaa ja tulee ”takapakkia” olen kuin kauppaan eksynyt lapsi. Katson hämilläni ympärilleni kun en ole vielä ymmärtänyt mitä on tapahtunut, sitten menen paniikkiin. Ryntäilen ympäriinsä huutaen hiljaa sisälläni ja itkien, ajattelen hädissäni miljoona asiaa universumin laidasta toiseen, kunnes epätoivossa lysähdän. Unohdan sen että pitäisi malttaa odottaa rauhassa, kyllä joku aina tulee ottamaan kädestä kiinni, kaikki järjestyy. Kunpa osaisinkin aina olla tunteellinen aikuinen tuommoisissa tilanteissa.

Toivon että osaisin ottaa opikseni virheistä mitä teen. Ensimmäinen askel on niiden myöntäminen. Vaikka olenkin välillä kauppaan eksynyt pieni lapsi virheineni, niin uskon että olen kuitenkin parhaimmillani silloin kun annan itsestäni vilpittömästi kaiken ja olen tunteellinen mies.

Rauhaa ja rakkautta

1 + 1 =

Mitä tapahtuu kun kaksi ihmistä, kaksi elettyä elämää kohtaavat? Menneisyyden polut ovat kulkeneet omiin suuntiinsa, ehkä ohittaneetkin toisensa, kunnes törmäävät ja ovat samassa risteyksessä. Kaksi silmäparia katsovat tulevaisuuteen, välillä vilkuillen uteliaasti toisiaan. Syvä henkäys vapauttaa jännityksen, paljastaen hymyn kasvoilla. Miltä tuntuisikaan unohtaa hetkeksi menneisyytensä, lopettaa kurkottaminen tulevaisuuteen, kääntyä toista kohti, ottaa kädestä kiinni ja pysähtyä. Miksi nyt, miksi minä, miksi hän? Elämältä ei koskaan saa suoraa vastausta. Tarjoilu pelaa mutta omilla säännöillään. Yhtenä hetkenä vatsa tyhjänä tilattu kolmen ruokalajin illallinen jää vain haaveeksi, silmillä syöminen ei poista nälkää ja tyhjyyttä. Sitten taas ohimennen kahvilla pistäytyen, voi löytää edestään mitä kauneimman annoksen, ehkä jopa shampanjaa ja vaahtokarkkeja. Mutta enhän minä tilannut mitään?

Mitä sitten tapahtuu? Kristallipallo tekisi elämästä tylsää, on jännittävämpää elää päivä kerrallaan, vaikkakin hämillään. Siltikin mieli koittaa luoda kaavaa ratkaistaakseen arvoituksen. Pitkästä matematiikasta ei löydy ratkaisua. Mitä monimutkaisemmaksi laskutoimitus käy, sitä mahdottomammalta kaikki tuntuu. Jotakin tuttua tässä on, liikaa ajatuksia, kunnes taas varovaisen onnelliset katseet kohtaavat ja muistuttavat hetkessä elämisen hienoudesta. On aika pyyhkiä liitutaulu ja nauttia hetkestä, tuntea ilman epäilystä, avata ovet ja antaa mahdollisuus. Mieli rauhoittuu ja tauluun ilmestyy minä ja hän, yksi plus yksi on yhtä kuin.

Askel eteenpäin paljastaa harkon matkan varrella. Sitä voi koskea, sen voi nostaa, asettaa omalle paikalleen. Perustuksen ensimmäinen osa on todellinen, aika näyttää miten rakennusprojektin käy. Mutta tapahtukoon mitä tahansa niin tätä linnaa ei rakenneta pilvistä, vaan harkko kerrallaan uteliaasti toisen hyväksyen, yhdessä. Kun eilinen on jo kultainen muisto, nykyhetki lämmittää koko kehoa ja tulevaisuus jännittää perhosina vatsassa, kääntyy painovoima ylösalaisin, suupielet nousevat ylös itsestään. Katson liitutauluun ja pyyhin yhtä kuin -merkin pois. Tärkeintä ei ole ratkaisu, määränpää mitä ei voi ennustaa. Yksi plus yksi, siinä on kaikki tarpeellinen, kaksi ainutlaatuista ihmistä, yhteinen matka, päivä kerrallaan hetkessä.

 

Rauhaa ja rakkautta

Oikeassa Paikassa Oikeaan Aikaan

Hyvää huomenta! Herätyskelloista tehokkain, selkäkipu ei petä taaskaan. Mikä maa, mikä planeetta? Ihan sama, väsyttää. Taas pitää mennä, pesen pahat unet naamalta pois ja hyppään vaatteisiini. Laitan paksupohjaiset kengät jalkaan, ne suojaavat jalkojani. Ulos päästyäni näen pilvet taivaalla, jokainen oma taideteoksensa. Yksi on vuori jota seuraan kiivetäkseni sen huipulle, toinen hattaraa joka tuo makean tunteen huulilleni ja entäpä tuo hahmo joka kutsuu luokseen. Askel askeleelta seuraan noita tavoittamattomia mielikuvia, kunnes huomaan olevani eksynyt, kaukana kaikesta todellisesta. Katson taakseni ja nään askelteni jättämät jäljet mutta en muista niiden tarinaa, ainoastaan pilvet joita seurasin. Riisun kengät jotka jalkojani suojelivat, mutta tekivät askeleistani tunnottomat. En katso pilviin vaan ympärilleni, nähden todellisen elämän, loputtoman määrän suuntia mihin lähteä. Astun eteenpäin tuntien pehmeän ruohon jalkojeni alla, nipistävät kivenmuruset, raapivat oksat, kaiken. Hetken kuljettuani katson taakseni, näen polkuni jäljet, muistaen pienetkin yksityiskohdat kokemistani hetkistä. Mutta mikä on niiden tarkoitus, onko suuntani oikea?

Monta kulkemaani reittiä on pölyttymässä muistojen arkiston kellarissa, niistä muistuttavat vain kuluneet kengänpohjat. Ne ovat vain hämäriä muistikuvia ilman tunnetta hetkestä. Paljain jaloin kulkemani askeleet saavat hymyn huulilleni, haikean mielen, ne ovat rakentaneet minut pala palalta, arpi arvelta. Katson itseäni peilistä ja viillän lasiin särön, että näkisin henkisen arven jonka valintani on tehnyt. Mikä määrittää askelteni suunnan, kuinka voisin katsoa puhdasta kiiltävää peiliä? Kumpi olisi parempi vaihtoehto, kävellä kuilujen välissä olevaa polkua yhteen suuntaan pakonomaisesti, vai seistä tuhansien polkujen risteyksessä, jossa kaikki on mahdollista, niin hyvässä kuin pahassa. Kunpa tietäisinkin pitäisikö hiipiä vai juosta, voisipa stop-merkki polullani muistuttaa siitä, että välillä on pysähdyttävä. Mutta olisiko matkani silloin niin jännittävää ja elämän makuista, jos tietäisin mihinkä jokainen askeleeni johtaa. Ehkä elämän kuuluukin yllättää ja säikäyttää. Kun kuljen tuhansien tapahtumien taidegalleriassa, tunnen kuuluvani tähän maailmaan, tähän elämään. Kuinka tahansa päätänkin kulkea, jäävät kengät telineeseen.

Herään taas uuteen aamuun. Olen väsynyt, mutta tänään olen onnellinen. Seison peilin edessä, katson itseäni siinä mihin viimeisin askeleeni on minut johdattanut. En naarmuta peiliä vaan pyyhin sen ja eilisen arvet haalistuvat. Hymyilen ja silmäni hehkuvat, olen menossa oikeaan suuntaan, seison nyt juuri siinä missä minun kuuluukin olla. Miljoonien askelten polku on johdattanut minut tähän hetkeen, jossa jokainen vääräkin askel tuntuu tärkeältä. Ilman niitä en olisi tässä, oikeassa paikassa oikeaan aikaan.

 

Rauhaa ja rakkautta

Kansien Väliin Kehystetty

Suuria tunteita, isoja fiiliksiä. Sanat ilmestyvät tietokoneen ruutuun samalla kun kyyneleet valuvat poskea pitkin tippuen lattialle. Noihin sanoihin ja kyyneleihin on tiivistetty tunteet ääripäästä toiseen, loputon ajatusten virta, miljoona kysymystä. Hämärässä olohuoneessa istuu surullisen haikea hahmo, polulta eksynyt levoton sielu. Katson tuota ihmistä nyt, se olen minä, 20 kuukautta sitten. Silloin alkoi yksi tärkeimmistä asioista mitä elämässäni on tapahtunut, itseeni tutustuminen ja kirjoittaminen. Alku oli todella hankalaa, tai ennemminkin vastenmielistä. Itsetuntoni oli lähellä nollaa, en pitänyt itseäni juuri minään ja enhän mä edes osannut kirjoittaa. Vihasin itsessäni sitä miten heikko ja epäonnistunut olin omasta mielestäni, enkä voinut muuttaa asioita niin nopeasti kuin olisin halunnut. Elämä oli ihan kivaa mutta olin kaikkea muuta kuin tyytyväinen itseeni. Upeiden ihmisten kannustamana kuitenkin lopulta istun taas koneen ääressä ja nuo neljä sanaa ovat saaneet yli 50 000 kaveria jatkokseen. Kiitos ehkä elämäni tärkeimmästä potkusta perseelle teille.

Tänään kirjoittaessani valuu Jälleen kyyneleet poskelleni. Nuo kyyneleet pitävät sisällään muistoja askeleista, jotka ovat vieneet mua hiljalleen eteenpäin, tuoneet tähän päivään, tähän hetkeen. Niistä heijastuu ihmiset jotka ovat kulkeneet rinnallani, tuoneet iloa elämääni, uskoneet muhun vaikka en ole siihen itse aina pystynyt. Olenko oppinut jotain, olenko parempi ihminen? Siihen en osaa, enkä uskalla vastata. Tiedän että teen edelleenkin virheitä ja olen kaukana täydellisestä millään tavalla. Niin epäseksikästä kuin se onkin, en edelleenkään ole niin itsevarma mies joka haluaisin olla. Mutta miksi yrittäisin teeskennellä jotain muuta, olla joku muu kuin todella olen? Ehkä kuitenkin olen oppinut jotain, sen että uskallan olla minä, vaikka se ei aina olekaan niin kaunista ja vetovoimaista. Uskon edelleen siihen, että myöntämällä tosiasiat annan itselleni mahdollisuuden kehittyä ihmisenä. Ehkä en riitä tämmöisenä jollekin tai johonkin tällä hetkellä, mutta en mä halua valehdella, varsinkaan itselleni.

Yksi asia mitä pelkään todella paljon on epäonnistuminen. En tiedä olenko epäonnistunut mielestäni liian monta kertaa vai mistä se johtuu, mutta sitä mä todella pelkään. Se on tosi ärsyttävää koska en ole tyhmä ja pystyn vaikka mihin. Ehkä se johtuu siitä etten ole onnistunut niissä asioissa elämässäni, mitä olen todella halunnut. Nenäni yltäisi Pinokkiona naapuritaloon asti jos väittäisin että ihastuminen tai rakastuminen ilman vastakaikua tai opiskelu- ja työpaikanhaku ilman että rahkeet riittää eivät nakertaisi itseluottamusta. Olen myös useasti kyseenalaistanut omia valintojani elämässä. Eräs ihminen sanoi mulle kuvitelleensa että musta olisi paljon enempään. Niinpä niin, niinhän minäkin kuvittelin. Mutta toisaalta mikä sitten on enemmän tai vähemmän? Millä loppuen lopuksi mitataan elämässä onnistuminen? Ehkä se omalla kohdallani on ajatus siitä mitä haluaisin tehdä, minkälainen ihminen haluaisin olla, mutta se ei tarkoita sitä että jokin muu olisi yhtään sen vähempiarvoista.

Kirjoittaminen on tuonut mulle paljon itseluottamusta. En vieläkään koe että osaisin kirjoittaa mitenkään erityisen hyvin, mähän vain kirjoitan ajatuksiani, sanoitan tunteeni. Mutta olisi epäkohteliasta olla uskomatta ihmisten hyvää palautetta, mikä tuntui alussa todella epätodelliselta mutta voimaannutti ihan mielettömän paljon. Tiedän että monen mielestä nämä tekstit on täyttä paskaa eikä mun tunteet voisi vähempää kiinnostaa, mutta ei se mitään haittaa. Alussa kun kirjoitin tuntui joka kerta että pitäisi pyytää sitä anteeksi, mutta ei onneksi enää. Yksi tärkein asia mulle on, etten loukkaa kirjoituksillani ketään, toivottavasti niin myös onkin. Hyvän mielen tekeminen muille on yksi parhaita asioita mitä tiedän, toivon myös että kirjoituksillani on se vaikutus, vaikka edes yhteen ihmiseen. Varsinkin silloin kun en jaksa henkilökohtaisesti olla kaikille helvetin hyvä ystävä tai perheenjäsen, toivon että kirjoituksistani voisi aistia sen etten tee sitä tarkoituksella ja välitän kuitenkin aina. Monesti teksteissä voikin olla piiloviestejä ja -merkityksiä, mitkä aukeavat vaan niille ketä se koskettaa, ehkä.

Joku aika sitten mulle sanottiin että miksen painata kirjaa tähän asti kirjoitetuista teksteistäni. Oma kirja tuntui aivan järkyttävän isolta asialta, vaikkei mistään isosta painoerästä missään nimessä olisikaan kysymys. En miettinyt koko asiaa kunnes se taas palasi mieleen ja ajatus alkoi kiehtomaan. Kerroin asiasta ystävälleni epäilevästi, mutta tämän vastaus ratkaisi asian välittömästi. ”-Ainahan voit miettiä lopunelämääsi että olisi pitänyt tehdä, tai sitten vaan teet. Miksei, mitä voit menettää?”. Niinpä todellakin, miksipä ei. Sain myös lempinimen Kirjailija Viileävuono. Olkootkin se kavereiden vitsi, niin miksei. Ajattelin myös asiaa niin, että monet kehystävät itse ottamansa tärkeän valokuvan kotiinsa. Miksen mä siis voisi kehystää näitä itseni kirjoittamia, itselleni tärkeitä tekstejä kansien väliin.

 

Rauhaa ja rakkautta

Jalat Alta

Yötön yö, aamuton aamu, aurinko valaisee ja lämmittää. Muuten sitten alkaakin viilentyä, hiljalleen kyynisyys alkaa korventamaan mieltä ja yrittää laittaa sydäntä pakastimeen. Pieni stressi ja väsymys varmasti edesauttavat asiaa ja vaikka elämä onkin aika kivaa, tulee väkisinkin mieleen että on tää vaan välillä aivan perseestä olla minä. Mietin miltä tuntuisi mennä pintakaasulla päivästä toiseen. Ei haaveilisi mistään sen erikoisemmin, ei olisi lapsellisen toiveikas tai antaisi itsensä innostua liikaa, eikä antaisi tunteillensa valtaa, vaan suojelisi itseään itseltään, pettymyksiltä. En tiedä onko vesilasi tyhjä vai läiskyykö se yli, mutta sen tiedän että kuva jonka nään sielunpeilistä lähinnä ärsyttää.

On todella turhauttavaa kun tuntuu että tekipä oikein tai väärin, niin ei saavuta sitä mitä haluaa. Vaikka olisi suoriutunut hyvin ja onnistunut, niin se ei siltikään riitä. Tai sitten ei vaan ole ollut rohkeutta tai voimia edes yrittää koska pelottaa. Ja sitten lopulta alkaa miettimään että mitä se edes on mitä haluan. ”-Niin ei vaan kuulunut tapahtua”, jep jep, oksettaa. Ärsyttää kirjoittaa negatiiviseen ja itsesäälin täyttämään sävyyn, mutta ihan puhdasta turhautumista ja vitutusta tämä on. Johonkin tämäkin tunne on purettava tai sitten se yksi kaunis päivä räjähtää, todennäköisesti paljon voimakkaammin. Olisi kiva kirjoittaa että asiat rullaavat hienosti ja rakkauskin kukoistaa, unelmieni nainen vei multa jalat alta, mutta jätetään ne nyt vielä toistaiseksi satukirjoihin. Sosiaalinen ähkykin on melko valtava ja tekisi mieli lähteä yksin mökille viikoksi, eikä olla yhteydessä kehenkään. Jos nukkumista ei lasketa, niin oon jaksanut olla kotona ehkä tunnin kun olen ollut yksin täällä. Nyt onkin ihmeellisen seesteinen olo kun lapset ovat kotona ja itsekin viihdyn täällä eikä ahdista yhtään.

No se siitä. Jalat alta, ai että, sitä kai jokainen toivoisi kokevansa. Heräsin tuohon ajatukseen kun eräs ystäväni kysyi, olenko miettinyt että mun blogia lukevat ihmiset voivat saada musta kuvan, että etsin täydellistä rakkautta. Se oli erittäin hyvin sanottu ja siinä voi olla paljonkin totuuden siementä. Täydellistä rakkautta mä etsinkin, mutta mitä se sitten tarkoittaa? Mulle rakkaus itsessään on täydellistä, ei se vaadi mitään satujen täydellistä tarinaa. Olisi mahtava rakastua ensisilmäyksellä ja viettää lopuelämä yhdessä onnellisina. Kyllähän niinkin käy, mutta todennäköisyys on hirvittävän pieni. Jos mä ihastun johonkin ensilmäyksellä, tiedän että se on väkisinkin todella paljon pintapuolista, enhän mä voi tuntea tuntematonta. Toki kaikki eleet ja käytös kertovat jotain ihmisestä ja silmät, mutta kauneimmankin hymyn ja pehmeän kosketuksen taakse voi kätkeytyä jotain aivan muuta. Siksi odotan kun ihastun, odotan sitä että tutustun toiseen, pala palalta tunnen enemmän kuka tuo ihanalta vaikuttava ihminen todella on. Ihastuksen alkuvaiheessa en voi kertoa mitä haluan koska en voi itsekään sitä vielä tietää, paitsi että haluan tutustua ihmiseen. Vasta aika näyttää sen muuttuuko ihastuminen rakastumiseksi, rakastuminen rakkaudeksi. Rakkaus on mulle yhdessä koettua elämää, toisen tuntemista ja hyväksymistä omana itsenään, ei mitään pintapuolista. Siksi sitä ei voi koskaan ennustaa, en minä ainakaan, sille täytyy antaa mahdollisuus.

Multa ei tarvitse yrittää viedä jalkoja alta, niin käy kyllä kun todella pidän toisesta. Eikä mua myöskään kannata yrittää rakastaa täydellisesti, se tapahtuu itsestään kun se tulee syvältä sisältä. Se on kuin painovoima, se pitää kuun kiertoradallaan, se liikuttaa meriä, se on kaikki mutta ei mitään, se on antamista menettämättä mitään, se on yhdessäoloa mutta vapautta, se on me mutta sinä ja minä omana itsenään. Tai siis tulee ehkä jonain päivänä olemaan jonkun kanssa. Siihen asti jatkan satukirjan kirjoittamista.

 

Rauhaa ja rakkautta

Nauraen Kuljen

Ai että mikä päivä. Hymy on ollut korvilla koko päivän ja ohi kulkevat ihmiset ovat varmaankin ihmetellyt mitä tuo hullu mumisee ja repeilee itsekseen. Mulla on tapana puhua ääneen, vähän liikaakin. Se rauhoittaa mua ja saan ajatukset kasaan paljon helpommin. Saatan kaupassakin selittää itsekseni vähän turhankin kovalla äänellä mitä mietiskelen tai missä se perkeleen mustapippuri on. Välillä meinaan hävetä sitä, mutta sitten muistan että en mä ihan normaali muutenkaan ole, mitä sitten. Harrastan myös laulamista ja tanssimista autossa ja suihkussa. Ei se kyllä ihan terveeltä näytä, mutta se on vapauttavaa. Mitä ikinä sitten teenkään, mitä ei koeta normaaliksi, en häpeä sitä enää juurikaan. Teen sitä mikä tuntuu musta hyvältä, loukkaamatta tai satuttamatta ketään. Mutta miksi se ei hävetä, minkä takia uskallan olla sitä mikä sisältäni kumpuaa?

Syy miksi mua on hymyilyttänyt ja naurattanut on mun ystäväni. Tänään oon miettinyt montaa mulle todella tärkeää ystävää ja mitä ollaan yhdessä koettu, ai että. Monesta asiasta ei kehtaa lauluja tehdä tai lapsille kertoa, mutta kaikki koettu on kultaakin kalliimpaa, rahassa mittaamatonta, hautaan saakka. Eikä ne muistot olisi mitään ilman niitä upeita tyyppejä ketkä kuuluvat tarinaan, ovat kulkeneet rinnalla tapahtuipa mitä tahansa. Jokainen ystävä on erilainen ja upea omalla tavallaan, kaikki ovat opettaneet mulle jotain, vaikuttaneet siihen kuka mä tänä päivänä olen. Ystävyydessä parasta on vilpitön rakkaus ja hyväksyntä, mutta myös se että asiat uskalletaan sanoa suoraan. Kysyn monesti ystäviltäni mielipidettä erilaisiin asioihin. Monesti tiedän jo etukäteen että aion joka tapauksessa tehdä asian omalla tavallani, mutta haluan silti kuulla heidän mielipiteensä koska arvostan sitä todella paljon, vaikka se olisikin eri kuin itselläni. Taas kerran erilaisuus ja erilaiset mielipiteet ovat rikkaus, ei uhka.

Mua on monesti potkittu perseelle ja rohkaistu, myös toppuuteltu, jäitä hattuun. Monet mun ystäväni tuntevat mut aika hyvin, sattuneesta syystä kun oon aika avoin ihminen. Ei ole kauaakaan kun nauroin eräälle, että onkohan aina pakko sanoa kaikki tunteensa ja ajatuksensa ääneen. Mutta kyllä itsekin tiedän että kyllä mun on. Jos en saa tai pysty sanoa miltä musta tuntuu, alan hiljalleen menettämään itseäni. Pala palalta en ole enää kokonainen, sävy kerrallaan värit haalistuvat ja nään kaiken harmaana jos pidän tunteet sisälläni. Musta on ihan huikeeta sanoa edes aika ajoin ystävilleni että välitän heistä ja arvostan heitä. Välillä se vaatii muutaman oluen rohkaisuksi, mutta ei se mitään haittaa. Jos sanon ystävälleni pikku pieruissa että välitän ja arvostan tätä, rakastan, niin en sitä aio seuraavana päivänä darramorkkiksissa vetää takaisin, ikinä. Ja uskon kyllä että ilman sanojakin mun tunteeni ystäviäni kohtaan välittyy kun ollaan tekemisissä, tai niin ainakin toivon. Rakastan teitä kaikkia ja sen, tässä tapauksessa, kirjoittaminen ei ole millään tavalla vastenmielistä, päinvastoin. On etuoikeus tuntea näin kaikkia teitä kohtaan, se tekee mut just nyt todella onnelliseksi. Enkä edes ole pikku pieruissa.

Yksi suuri syy miksi oon nyt se ihminen kuka tätäkin tekstiä kirjoittaa on te kaikki. Teidän ansiosta uskallan olla aidosti minä koska ootte hyväksynyt mut aina, vaikkette aina pystykään ymmärtämään mitä mun pääni sisällä liikkuu. Päivä päivältä nautin enemmän olla se ihminen kuka nyt olen ja kiitos siitä kuuluu teille. Tottakai myös mun perheellä on valtava vaikutus siihen, mutta te olette osa sitä, te kuulutte mun perheeseeni. Tapahtuipa mitä tahansa, voin nauraen kulkea kohti uusia seikkailuja kun mulla on teidät mielessä ja sydämessä. Kiitos.

 

Rauhaa ja rakkautta