Kansien Väliin Kehystetty

Suuria tunteita, isoja fiiliksiä. Sanat ilmestyvät tietokoneen ruutuun samalla kun kyyneleet valuvat poskea pitkin tippuen lattialle. Noihin sanoihin ja kyyneleihin on tiivistetty tunteet ääripäästä toiseen, loputon ajatusten virta, miljoona kysymystä. Hämärässä olohuoneessa istuu surullisen haikea hahmo, polulta eksynyt levoton sielu. Katson tuota ihmistä nyt, se olen minä, 20 kuukautta sitten. Silloin alkoi yksi tärkeimmistä asioista mitä elämässäni on tapahtunut, itseeni tutustuminen ja kirjoittaminen. Alku oli todella hankalaa, tai ennemminkin vastenmielistä. Itsetuntoni oli lähellä nollaa, en pitänyt itseäni juuri minään ja enhän mä edes osannut kirjoittaa. Vihasin itsessäni sitä miten heikko ja epäonnistunut olin omasta mielestäni, enkä voinut muuttaa asioita niin nopeasti kuin olisin halunnut. Elämä oli ihan kivaa mutta olin kaikkea muuta kuin tyytyväinen itseeni. Upeiden ihmisten kannustamana kuitenkin lopulta istun taas koneen ääressä ja nuo neljä sanaa ovat saaneet yli 50 000 kaveria jatkokseen. Kiitos ehkä elämäni tärkeimmästä potkusta perseelle teille.

Tänään kirjoittaessani valuu Jälleen kyyneleet poskelleni. Nuo kyyneleet pitävät sisällään muistoja askeleista, jotka ovat vieneet mua hiljalleen eteenpäin, tuoneet tähän päivään, tähän hetkeen. Niistä heijastuu ihmiset jotka ovat kulkeneet rinnallani, tuoneet iloa elämääni, uskoneet muhun vaikka en ole siihen itse aina pystynyt. Olenko oppinut jotain, olenko parempi ihminen? Siihen en osaa, enkä uskalla vastata. Tiedän että teen edelleenkin virheitä ja olen kaukana täydellisestä millään tavalla. Niin epäseksikästä kuin se onkin, en edelleenkään ole niin itsevarma mies joka haluaisin olla. Mutta miksi yrittäisin teeskennellä jotain muuta, olla joku muu kuin todella olen? Ehkä kuitenkin olen oppinut jotain, sen että uskallan olla minä, vaikka se ei aina olekaan niin kaunista ja vetovoimaista. Uskon edelleen siihen, että myöntämällä tosiasiat annan itselleni mahdollisuuden kehittyä ihmisenä. Ehkä en riitä tämmöisenä jollekin tai johonkin tällä hetkellä, mutta en mä halua valehdella, varsinkaan itselleni.

Yksi asia mitä pelkään todella paljon on epäonnistuminen. En tiedä olenko epäonnistunut mielestäni liian monta kertaa vai mistä se johtuu, mutta sitä mä todella pelkään. Se on tosi ärsyttävää koska en ole tyhmä ja pystyn vaikka mihin. Ehkä se johtuu siitä etten ole onnistunut niissä asioissa elämässäni, mitä olen todella halunnut. Nenäni yltäisi Pinokkiona naapuritaloon asti jos väittäisin että ihastuminen tai rakastuminen ilman vastakaikua tai opiskelu- ja työpaikanhaku ilman että rahkeet riittää eivät nakertaisi itseluottamusta. Olen myös useasti kyseenalaistanut omia valintojani elämässä. Eräs ihminen sanoi mulle kuvitelleensa että musta olisi paljon enempään. Niinpä niin, niinhän minäkin kuvittelin. Mutta toisaalta mikä sitten on enemmän tai vähemmän? Millä loppuen lopuksi mitataan elämässä onnistuminen? Ehkä se omalla kohdallani on ajatus siitä mitä haluaisin tehdä, minkälainen ihminen haluaisin olla, mutta se ei tarkoita sitä että jokin muu olisi yhtään sen vähempiarvoista.

Kirjoittaminen on tuonut mulle paljon itseluottamusta. En vieläkään koe että osaisin kirjoittaa mitenkään erityisen hyvin, mähän vain kirjoitan ajatuksiani, sanoitan tunteeni. Mutta olisi epäkohteliasta olla uskomatta ihmisten hyvää palautetta, mikä tuntui alussa todella epätodelliselta mutta voimaannutti ihan mielettömän paljon. Tiedän että monen mielestä nämä tekstit on täyttä paskaa eikä mun tunteet voisi vähempää kiinnostaa, mutta ei se mitään haittaa. Alussa kun kirjoitin tuntui joka kerta että pitäisi pyytää sitä anteeksi, mutta ei onneksi enää. Yksi tärkein asia mulle on, etten loukkaa kirjoituksillani ketään, toivottavasti niin myös onkin. Hyvän mielen tekeminen muille on yksi parhaita asioita mitä tiedän, toivon myös että kirjoituksillani on se vaikutus, vaikka edes yhteen ihmiseen. Varsinkin silloin kun en jaksa henkilökohtaisesti olla kaikille helvetin hyvä ystävä tai perheenjäsen, toivon että kirjoituksistani voisi aistia sen etten tee sitä tarkoituksella ja välitän kuitenkin aina. Monesti teksteissä voikin olla piiloviestejä ja -merkityksiä, mitkä aukeavat vaan niille ketä se koskettaa, ehkä.

Joku aika sitten mulle sanottiin että miksen painata kirjaa tähän asti kirjoitetuista teksteistäni. Oma kirja tuntui aivan järkyttävän isolta asialta, vaikkei mistään isosta painoerästä missään nimessä olisikaan kysymys. En miettinyt koko asiaa kunnes se taas palasi mieleen ja ajatus alkoi kiehtomaan. Kerroin asiasta ystävälleni epäilevästi, mutta tämän vastaus ratkaisi asian välittömästi. ”-Ainahan voit miettiä lopunelämääsi että olisi pitänyt tehdä, tai sitten vaan teet. Miksei, mitä voit menettää?”. Niinpä todellakin, miksipä ei. Sain myös lempinimen Kirjailija Viileävuono. Olkootkin se kavereiden vitsi, niin miksei. Ajattelin myös asiaa niin, että monet kehystävät itse ottamansa tärkeän valokuvan kotiinsa. Miksen mä siis voisi kehystää näitä itseni kirjoittamia, itselleni tärkeitä tekstejä kansien väliin.

 

Rauhaa ja rakkautta