Ai että mikä päivä. Hymy on ollut korvilla koko päivän ja ohi kulkevat ihmiset ovat varmaankin ihmetellyt mitä tuo hullu mumisee ja repeilee itsekseen. Mulla on tapana puhua ääneen, vähän liikaakin. Se rauhoittaa mua ja saan ajatukset kasaan paljon helpommin. Saatan kaupassakin selittää itsekseni vähän turhankin kovalla äänellä mitä mietiskelen tai missä se perkeleen mustapippuri on. Välillä meinaan hävetä sitä, mutta sitten muistan että en mä ihan normaali muutenkaan ole, mitä sitten. Harrastan myös laulamista ja tanssimista autossa ja suihkussa. Ei se kyllä ihan terveeltä näytä, mutta se on vapauttavaa. Mitä ikinä sitten teenkään, mitä ei koeta normaaliksi, en häpeä sitä enää juurikaan. Teen sitä mikä tuntuu musta hyvältä, loukkaamatta tai satuttamatta ketään. Mutta miksi se ei hävetä, minkä takia uskallan olla sitä mikä sisältäni kumpuaa?
Syy miksi mua on hymyilyttänyt ja naurattanut on mun ystäväni. Tänään oon miettinyt montaa mulle todella tärkeää ystävää ja mitä ollaan yhdessä koettu, ai että. Monesta asiasta ei kehtaa lauluja tehdä tai lapsille kertoa, mutta kaikki koettu on kultaakin kalliimpaa, rahassa mittaamatonta, hautaan saakka. Eikä ne muistot olisi mitään ilman niitä upeita tyyppejä ketkä kuuluvat tarinaan, ovat kulkeneet rinnalla tapahtuipa mitä tahansa. Jokainen ystävä on erilainen ja upea omalla tavallaan, kaikki ovat opettaneet mulle jotain, vaikuttaneet siihen kuka mä tänä päivänä olen. Ystävyydessä parasta on vilpitön rakkaus ja hyväksyntä, mutta myös se että asiat uskalletaan sanoa suoraan. Kysyn monesti ystäviltäni mielipidettä erilaisiin asioihin. Monesti tiedän jo etukäteen että aion joka tapauksessa tehdä asian omalla tavallani, mutta haluan silti kuulla heidän mielipiteensä koska arvostan sitä todella paljon, vaikka se olisikin eri kuin itselläni. Taas kerran erilaisuus ja erilaiset mielipiteet ovat rikkaus, ei uhka.
Mua on monesti potkittu perseelle ja rohkaistu, myös toppuuteltu, jäitä hattuun. Monet mun ystäväni tuntevat mut aika hyvin, sattuneesta syystä kun oon aika avoin ihminen. Ei ole kauaakaan kun nauroin eräälle, että onkohan aina pakko sanoa kaikki tunteensa ja ajatuksensa ääneen. Mutta kyllä itsekin tiedän että kyllä mun on. Jos en saa tai pysty sanoa miltä musta tuntuu, alan hiljalleen menettämään itseäni. Pala palalta en ole enää kokonainen, sävy kerrallaan värit haalistuvat ja nään kaiken harmaana jos pidän tunteet sisälläni. Musta on ihan huikeeta sanoa edes aika ajoin ystävilleni että välitän heistä ja arvostan heitä. Välillä se vaatii muutaman oluen rohkaisuksi, mutta ei se mitään haittaa. Jos sanon ystävälleni pikku pieruissa että välitän ja arvostan tätä, rakastan, niin en sitä aio seuraavana päivänä darramorkkiksissa vetää takaisin, ikinä. Ja uskon kyllä että ilman sanojakin mun tunteeni ystäviäni kohtaan välittyy kun ollaan tekemisissä, tai niin ainakin toivon. Rakastan teitä kaikkia ja sen, tässä tapauksessa, kirjoittaminen ei ole millään tavalla vastenmielistä, päinvastoin. On etuoikeus tuntea näin kaikkia teitä kohtaan, se tekee mut just nyt todella onnelliseksi. Enkä edes ole pikku pieruissa.
Yksi suuri syy miksi oon nyt se ihminen kuka tätäkin tekstiä kirjoittaa on te kaikki. Teidän ansiosta uskallan olla aidosti minä koska ootte hyväksynyt mut aina, vaikkette aina pystykään ymmärtämään mitä mun pääni sisällä liikkuu. Päivä päivältä nautin enemmän olla se ihminen kuka nyt olen ja kiitos siitä kuuluu teille. Tottakai myös mun perheellä on valtava vaikutus siihen, mutta te olette osa sitä, te kuulutte mun perheeseeni. Tapahtuipa mitä tahansa, voin nauraen kulkea kohti uusia seikkailuja kun mulla on teidät mielessä ja sydämessä. Kiitos.
Rauhaa ja rakkautta
Tunteellinen Mies 