Itsetunto, mitä se on? Aika kaukainen käsite. Se on kuin känni, nousuhumalassa puhkut itsevarmuutta ja energiaa, maailma on sun, kunnes laskuhumala alkaa kuiskailemaan korvaan että mitä sä oikein kuvittelit itestäs luuseri ja lopulta darra lyö lekalla päähän ja hukuttaa merenpohjaan betonikengissä. Mun itsetunto on ollut aina luokkaa surkea. Sitä ei tosin välttämättä huomaa koska verhoon sen huumorilla ja överiksi vedetyllä itsevarmuudella. Se on ollut mulle aina tosi ristiriitainen juttu, koska mä olen aika hyvä lähes kaikessa mitä teen ja ihmiset pitävät mua hienona tyyppinä, sekä oon ihan kivannäkönenkin kaveri. En kestä kehuja, sätin ja syyllistän itteeni ihan typeristä asioista ja peiliin kattominen sattuu silmiin jos ei oo suojalaseja. Kuinka hyvä pitäis olla siinä mitä tekee, miten helvetin loistava tyyppi ja mitä sieltä peilistä pitäis nähdä että pystyis kulkemaan leuka pystyssä, ylpeenä itsestään?
Viime viikonloppuna tapahtui jotain todella siistiä. Olin lähdössä rimpsalle kantakuppilaan ja mietin mitä laitan päälle. Mustat farkut, musta kauluspaita ja liivi. Naama sileeks ja tukka kuosiin. Lähtiessä katoin peiliin ja mietin ääneen et onpa ihan hyvännäkönen jätkä tuolla peilissä. Hetkinen siis mitä vittua mä just sanoin. On aika pitkä aika siitä kun oon pitänyt itseeni millään lailla edes mukiinmenevänä. Musta tuntui pitkästä aikaa hyvältä olla mun omassa kehossa, kattoo itteeni peiliin ja flirttailla itelleni. Hullu mikä hullu, mut ai että se tuntu hyvältä. Ja mä olin kuitenkin ihan samannäkönen jätkä kuin aina ennenkin. Baarissakin mulle tuli monet ihmiset sanomaan et näytätpä hyvältä. Olin niin hämmentynyt etten osannut edes kiittää. Yks mieskaveri sanoi et menis mun kanssa naimisiin jos en olis naimisissa. Oli pakko kuitata pikku virne naamalla et oon eronnut. Hetken hiljaisuuden jälkeen ei sit kuitenkaan kirkonkellot soinu.
Seuraavana aamuna kapakkaillan jälkeen, darrassa, itsetunto oli huitsin vitussa ja tulikin taas se vanha kunnon toissapäivän Tuukka peilissä vastaan. Noh olihan se kivaa sen aikaa mitä se kesti. Yritin kyllä ajatella järjellä että tää on vaan darran piruilua, mut ei siitä mitään tullut. Rupes vituttamaan ja masentamaan ja aloin sättimään itteeni, tein kaiken väärin omasta mielestä. Aloin kattomaan Kimmo-sarjaa Yle Areenalta. Vitutti edelleen mut nauroin vedet silmissä, se huumori osuu ja uppoo. Sarjan yks hahmoista on Jyrki Nissinen, naistenmies, menestynyt bisnesmies, ammattilainen. Jyrkillä menee helvetin lujaa ja vähän väliä hermot työntekijäänsä Steffeen ja sarjassa kuullaan todella usein lausahdus ”Voi vittu Steffe”. Jyrkistä tuli sen päivän aikana aivan tiedostamatta mun henkinen valmentaja. Itsesyytökset jatkui pitkin päivää, kunnes jotain tapahtu. Aina kun syyllistin itteeni jostain, aloin karjumaan itelleni tahtomatta vahingossa ”Voi vittu Tuukka” ja nauroin itelleni kun tajusin miten pässi olin ajatusteni kanssa. Sama ralli jatkui iltaan asti ja sit vasta rupesin miettimään asiaa kunnolla. Tolla suuren viisauden sisältävällä lausahduksella mä pysäytin itseni ja tajusin, et mitä helvettiä mä itteeni morkkaan ja syyllistän kun en oo mitään väärää tehny ja mun ajatukset on ihan levotonta epätodellista skeidaa. Siitä päivästä lähtien, jos meinaan sortua itsesyytöksiin, karjasen tuon lausahduksen ääneen ja nauran itelleni kunnon paskaset naurut. No ehkä en ihan aina, mut darrassa ainakin. Kiitos Jyrki, oon yhen pystyssä.
Ja sitten se kaikista tärkein, te upeat naiset. Kaikki menee siihen asti ihan hyvin kunnes pitäis yrittää puhua ventovieraalle sillä silmällä tai mikä kaikista kauheinta, kun ihastuu johonkin, eikä oo mitään hajua mitä pitäis tehdä. Huhhuh, jäädyn pelkästä ajatuksesta. On mulla hyvätkin hetkeni ja ne on silloin kun uskallan olla täysin oma itseni. Siinäkin on tosi paljon ristiriitaa koska mä en etsi mitään, mut silti pelkään epäonnistuvani jos vaikka ihastun johonkin. Tuntuu helvetin tyhmältä pelätä epäonnistumista siitä et on oma itsensä ja avoin. Silloinhan mä annan itestäni kaiken, isken panokset pöytään ja katon mitä toinen tekee, luovuttaa, katsoo, taikka nokittaa. Mitenhän sen sais taottua omaan päähän et sillon mä olen tilanteessa missä oon tehnyt voitavani, avannu portit mun sielunelämään, antanut palan sydämestäni, eikä sitä tarvi koskaan hävetä tai katua. Mä varmaan räjähtäisin ja tulisin hulluks, tai entistä hullummaks, jos en ilmaisis mun tunteitani. Joskus niiden ääneen sanominen toiselle jännittää liikaa ja silloin kirjotan. Kirjotan kauniin tekstin mikä tulee suoraan sydämestä, vähän kuin rakkauskirjeen ja sit lähettämisen jälkeen iskee tuskanhiki ja jännäkakka tulee housuun, olikohan tää nyt kuinka iso virhe. Melkosia pelkoja taas, naurattaa itteenikin ajatella kuinka paska jätkä mä olen kun kirjotan vilpittömästi ylistävän rakkauskirjeen toiselle. Voi vittu Tuukka.
Mun paska itsetunto on johtunut todennäköisesti siitä, mistä kaikki muutkin mielen kiemurat, mä en ole ollut se mitä sisimmissäni olen. Mä en ole sisimmissäni mun tasotus golfissa, toisten ihmisten mielipiteet tai kasvot peilissä. Se tulee jostain paljon syvemmältä musta itsestäni, mitä ei varmaan pitäis edes järjellä koittaa ajatella. Sinä loistavana perjantaina musta tuntui hyvältä, koska mun sisimmässäni mulla oli rauha, hyvä olla. Se olis ollut ihan sama vaikka peilistä olis näkynyt paskakasa, niin olisin flirttaillut sille.
Rauhaa ja rakkautta
Tunteellinen Mies 