Eilen mulle tuli ihan helvetin yksinäinen olo ja ikävä, taas. Mun ystävä sanoi mulle kerran et universumi johdattaa ihmiset aina kohtaamaan uudestaan, jos niin on tarkoitettu. Purskahdin itkuun sitä miettiessä, kun mulla oli niin helvetin ikävä. Se on ihan äärettömän lohduttava ajatus ja mä uskon siihen koko sydämelläni, mut voittiko se ikävän tuoman surun, en tiedä, ei just siinä hetkessä. Entä jos universumi päättääkin, et mun ei ole enää tarkotus nähdä jotain ihmistä, joka on mulle ihan helvetin tärkeä ja mä ikävöin sitä päivittäin. Mitä mä sit teen? Pitääkö mun vain odottaa, että käykö mun toiveet toteen, miten mä voin vaikuttaa siihen itse, mitä mun pitää tehdä? Missä vaiheessa pitää päästää irti, vai pitääkö? Ootanko hautaan asti et saan vastauksen?
Sit päätin tehä jotain ihan uutta, en hyväksynyt sitä, että tunnen surua vaikka tiiän ettei pitäis. Ajoin aavikon reunalle yöllä ja kävelin keskelle sysimustaa, äänetöntä aavikkoa. Istuin alas dyynin päälle ja katoin taivasta, se oli ihan mielettömän kaunis. Tähdet ja kuu loisti taivaalla, dyynien siluetit piirtyi horisonttiin. Laitoin silmät kiinni ja hengitin syvään. Tunsin mun koko kehoni ja miten ajatukset leijailee pilvinä ohi, mut en välittäny niistä, seurasin vaan. En ollut enää yksinäinen, olin itseni kanssa, keskellä ei mitään, mutta mulla oli kaikki mitä tarvitsin. Se kantaa taas hetken, mutta mitä sit tapahtuu? En tiedä, eikä mun kuulukaan tietää, mun pitää vain elää, tässä ja nyt.
Mun vanhemmat ja ystävät on sanoneet mulle aina, et maltti on valttia kun oon tuskaillut itteni ja tunteideni kanssa. Haha, mä olenkin ollut koko elämäni näihin päiviin asti oikea Mr. Malttien Maltti. Mun vanhemmat vois kertoa, kuinka hyvin oon viihtyny kotona, ja ystävät, miten rauhallinen oon ollut ja pysynyt paikoillani, not. Nää pysähtymiset ja hetkessä eläminen onkin olleet välillä ihan järkyttävän hämmentäviä kokemuksia. Mitä tää tarkottaa, että mä tunnen itseni ja kaiken mun ympärillä näin helvetin vahvasti. Mun mieli on ollut koko mun elämäni ajan, näihin päiviin asti, kuin paskakärpänen kaatopaikalla. Syön banaaninkuorta, mut samalla mun mieli on jo siirtyny kuolaamaan puoliks syötyä porkkanaa vieressä, sit lopulta haukkaan kasan paskaa. Nykyään on paljon harvemmin paska maku suussa. Luulen et mun niin usein tuleva yksinäisyyden tunnekin on johtunut ainakin osittain siitä, etten oo osannut nauttia niistä hetkistä, mitä oon viettänyt mulle tärkeiden ihmisten kanssa, en oo osannut elää hetkessä. Nykyään mä osaan, ainakin paljon paremmin. Rakastan jokaista sanaa jonka kuulen, elettä jonka nään, kosketusta jonka tunnen, koska mä todella tunnen, elän sitä hetkeä.
Tää kirjoittaminen on opettanut mulle ihan mielettömän paljon. Mä olen kirjoitellut jotain jo aiemminkin, mut suurin oppi tuli, kun rupesin kirjottamaan omista tunteistani, itteeni varten. Alotin menemällä perse edellä puuhun. Rupesin miettimään koko mun elämää kerralla. Istuin kuus tuntia koneen eessä, enkä saanu yhtään lausetta aikaseksi, ainoostaan tyhjän sixpackin, darran ja kolme otsikkoa; ”Kuka mä olen?”, ”Kuka helvetti mä olen?”, ”Kuka vittu mä olen saatana??!!”. Turhauduin ihan helvetisti, tää on ihan mahdotonta. Olin taas se saatanan paskakärpänen. Sit seuraavana iltana mietin yhtä hetkeä mun elämästä. Ajatuksia ja tunteita alkoi tulvia mieleen, kyynelkanavat tulvi ja mun ensimmäinen blogikirjotus oli valmis parissa tunnissa. Mitä just tapahtui?? Seuraavaa kirjotusta miettiessä mä sen vihdoin tajusin, maltti on valttia. En mä voi eheytyä ja tuntea itseeni kuin taikaiskusta, koska se on ihan valtavan iso, loputon prosessi. Pala palalta, uteliaasti, ei painostaen, kunnioittaen, tutuesten itteeni, niin kuin uuteen ystävään. Kiitos siis taas teille, ehkä mä vihdoin opin. Hiljalleen.
Rauhaa ja rakkautta
Tunteellinen Mies 