Moi

”-Teille kaikille”. Lauri Tähkän versio Antti Tuiskun Blaa Blaa -kappaleesta on mun lempibiisi. Tykkään sekä kuunnella että laulaa sitä, se on vaan kerta kaikkiaan jotain mikä iskee syvälle ja kovaa, nerokas biisi. Se on meinannut myös lähteä vähän lapasesta. Nykyään kun kaverini sanovat mulle moi, arvatkaapa miten vastaan useimmiten. Jopa kaupan kassalla tai lapsen huutaessa toiselle moi, meinaa lipsahtaa tuo päähän jumiutunut automaatio. Ja sitten vielä jotain muuta.

Liityin hetki sitten Tinderiin, taas kerran. Mä olen luultavasti maailman huonoin Tinderin käyttäjä. Kuvauksessani oli alussa vain blogini osoite, lukekoot sieltä kuka jaksaa minkälainen tollo täällä svaippailee. En osaa avata keskustelua mitenkään järkevästi, saati sitten viestitellä tuntemattoman ihmisen kanssa. Mistä aloittaa, mitä voi kertoa itsestään, mitä kysyä toisesta, blaa blaa.. Kavereilleni sanoin että jos saan osuman jonkun kanssa niin aloitan keskustelun yhdellä sanalla; ”Moi” ja odotan tiettyä vastausta, mikähän lie olisi, heh. No eihän se tietysti ihan niin mennyt ja on sille ihan oikeakin syy, miksi teen niin sanotusti kuivan avauksen.

Mä olen huono deittailemaan etänä, varmaan ihan livenäkin ehkä, mutta etenkin etänä. Kun on ihminen joka uskoo sattumaan ja että kaikella on joku kohtalon tapainen merkitys, on ihan helvetin vaikeata yrittää päättää omasta ”kohtalostaan” pyyhkäisemällä oikealle tai vasemmalle tuntemattoman ihmisen kohdalla. Se on hienoa, että ihmiset jaksavat laittaa itsestään tietoja, jonka perusteella saa edes pienen kuvan minkälaisen tyypin kanssa mahdollisesti alkaa tekemisiin, jos molemmat svaippaa oikealle. Sitten on niitä jotka eivät kirjoita itsestään mitään. Mitä silloin pitäisi tehdä, muuta kuin käyttää yhtä mittaria, ulkonäköä päätöksen tekoon. Tekeekö se musta miehen joka esineellistää naisen ja pinnallisin arvoin haluaa pelkkää seksiä jos pyyhkäisen oikealle? Useimmiten pyyhkäisen silloin vasemmalle koska en koe olevani sellainen ihminen, enkä varsinkaan silloin tiedä mitä pitäisi tehdä. Toki pidän kauniista naisista ja seksistä, mutta edes Tinderissä se ei ole se asia mitä todella etsin, enkä halua sen perusteella olettaa toisesta mitään.

No mitä mä sitten etsin, sielunkumppania tietysti, ihmistä ketä voisin rakastaa. Jos mä olen elämässä avoin asioille, ettei mitään menisi ohi, niin miksen voisi olla avoin myös Tinderille, vaikka olenkin siinä ihan surkea. Ihan oikeita ihmisiä me kaikki siellä ollaan. Jotkut haluavat pelkkää seksiä ja siinä ei ole mun mielestä mitään vikaa. Jotkut taas todella etsivät sitä tosirakkautta, kuten minä. Jos ei natsaa niin ei natsaa, no hard feelings ja takaisin svaippailemaan. Mun mielestä on aika karua tuomita ihminen pelkästään sen takia, että tämä on Tinderissä, tai olettaa tästä tiettyjä asioita. Jos ihmisen haluaa tuntea on häneen tutustuttava, päästävä syvälle sisimpään, eikä vain pilkkiä pinnalta. Jos toisesta tekee johtopäätökset vaikka pelkän tinderissä olemisen perusteella, ei todellakaan tunne toista, vaan omat olettamukset toisesta. Jos semmoisessa illuusiossa haluaa elää, oli kyseessä Tinder tai niin sanottu oikea elämä niin antaa mennä vaan. Hienotkin ihmissuhteet saattaa mennä ohi ja yllätyksiä on takuulla luvassa, ai tuo ei ollutkaan semmoinen ihminen kuin kuvittelin, hupsista.

Yksi asia mun on tosi vaikea sulattaa niin deittisovelluksessa kuin oikeassa elämässäkin ja se on kriteerien luominen tulevalle tuntemattomalle puolisolleen. Tottakai mullakin on luonteenpiirteitä ja arvoja joita arvostan ihmisissä, mutta jos loisin tarkat kriteerit mitä toiselta odotan niin mä olisin sinkku vielä seuraavassakin elämässä. Ei mitään unelmien täydellistä naista tai miestä ole olemassakaan, saati normaalia ihmistä. Juuri epätäydellisyys ja -normaalius tekee meistä huikeita tyyppejä. Jos esimerkiksi nainen on mua pidempi ja voimakkaampi, niin mitä sillä on väliä? Mä ihan mielelläni seison varpailtani kun pussaillaan ja häviän painissa, jos meillä muuten synkkaa. Kaikista tärkeintä on, että sen täytyy tuntua oikealta ja se selviää vain ja ainoastaan tutustumalla toiseen. Voi olla että tulee turpaan ja sydänsuruja, mutta kyllä niistä selvitään. Sitä paitsi elämä ei ole pelkkää parisuhdetta, edes Tinderissä. Voi olla että löydätkin elinikäisen hyvän ystävän. Kaikki on mahdollista kun on avoin ja antaa kaikelle mahdollisuuden, hyväksyy lopputuloksen, oli se sitten mikä tahansa. Sen takia myös aloitan keskustelun pelkällä moi-sanalla, koska mä en todellakaan osaa iskeä ketään ja varsinkaan viedä jalkoja alta ekalla lauseella kun ei olla koskaan tavattu, voi jeesus..

Svaippailet sitten vasempaan tai oikeaan niin toivotan sulle onnea, mitä ikinä etsitkin. Toivoisin kuitenkin että jos meistä tulee match, niin tiedät miten vastata kun sanon sulle ”Moi”.

 

Rauhaa ja rakkautta

Perheenjäsen

Mistä voisin aloittaa kun kirjoitan rakkaudesta. Kuinka voisin edes selittää mitä se mulle merkitsee, sanoittaa maailman hienoimman ja voimakkaimman tunteen. Tunnen sen nytkin, mutta en tiedä osaanko sitä selittää. Se ei ole ihmiseen sidottu, vaan muisto kehossa ja sielussa, miltä tuntuu rakastaa, olla rakastettu. Mutta ilman toista ihmistä se on vain muisto ja tunne sisälläni, joka odottaa kahlittuna ulospääsyä. Se on vangittu tunne, mitä voin käydä tapaamassa syvällä sisimmässäni, mutta en vapauttaa, ennen kuin kohtaan sen oikean, jolla on avaimet kahleisiin. Tänään kaipaan sitä erityisen paljon, ikävöin tuntematonta ihmistä, kuka avaisi kahleet, ketä voisin rakastaa, keltä saisin rakkautta.

Monella ihmisellä on todella rankkaa juuri nyt. Maailma on miltei pysähtynyt, elämä voi olla pilalla tai pahimmillaan loppunut. Mutta kaiken paskan ja epätoivon ja -tietoisuuden keskellä on myös jotain kaunista. Ihmiset ovat alkaneet puhaltamaan yhteen hiileen, autetaan toisiamme enemmän kuin koskaan. Puhutaan ongelmistamme, myötätunto ja ymmärrys toisia kohtaan on käsinkosketeltavaa ja lämmittää sydäntä. Ehkä sitten kun tämä on ohi voitaisiin jatkaa myös niin, olla toisiamme varten enemmän ja tietenkin myös itseämme varten. Mietin onko itsekästä purkaa omia tunteitaan, vaikka ne eivät liity koronaan mitenkään ja sen aiheuttamiin seurauksiin. Kyllä se on mutta niin pitääkin olla. Tämä koko tilanne ajaa itsenikin melko ahtaalle taloudellisesti, mutta silti yritän olla kadottamatta itseäni. Mitä enemmän pidän itsestäni huolta henkisesti ja fyysisesti, sitä paremmat edellytykset on myöskin selvitä ja toivottavasti myös auttaa muita mahdollisuuksien mukaan.

Puhuminen on mulle parasta lääkettä, vaikka se välillä meinaakin olla ihan helvetin vaikeaa. Liian pitkään tukahdetut tunteet on äärimmäisen vaikea sanoittaa, mutta tulevat kyllä ulos todennäköisesti ennen pitkää ja silloin yleensä jotain aina sattuu. Tunteeni olen aika hyvin saanut purettua, jos en puhumalla niin kirjoittamalla. Mä olen myös luova ihminen, tai ainakin olin. Myös luovuus hukkuu helposti kaiken pinnallisen paskan ja stressin alle, niin kuin mullekin on käynyt. Eräs henkilö sanoi mut nähdessään, että mussa on paljon tukahdutettua taiteellisuutta. Olin hämilläni koska en enää muistanut semmoista itsessäni olevan. Kirjoittaminen on toki myös luovaa työtä, mutta se ei silti, ainakaan vielä, täytä sitä luomisen tuskaa mikä sisällä kytee. Ehkä joku päivä vielä keksin mikä todella on se mun juttuni.

Mulla on ikävä sitä että voisin jakaa kaikki nuo tunteet ja ylä- ja alamäet jonkun kanssa, sen jolla on avain mun kahleisiin. Tapahtukoot se millä tavalla tahansa, sillä ei ole väliä, kunhan lopputuloksena tämä muisto tunteesta olisi siinä hetkessä, läsnäollessa, niin että voisin sen katseellani ja kosketuksellani välittää sille kuka ikinä hän onkaan. Voi olla että se vie kuukausia tai vuosia, ehkä en koe sitä koskaan enää. Silti mun sydämessäni on aina paikka ja rakkautta uudelle perheenjäsenelle. Monilla onnekkailla niin jo on ja se tekee mut onnelliseksi. Varsinkin näin vaikeina aikoina on erityisen tärkeää rakastaa, olla myötätuntoisia, ymmärtää ja tukea. Muistaa että toinen ei ole vihollinen vaan taistelutoveri vaikka olisi kuinka vaikeaa. Yrittää parhaansa itsensä ja toisen puolesta. Lohduttomalla hetkellä ottaa toisen syleilyyn, turvaan satamaan myrskyiseltä mereltä, muistuttaa että tässä olen, nyt ja aina. Vaalikaa sitä, mistä toiset voivat vaan haikailla, olette sen ansainneet.

 

Rauhaa ja rakkautta  

Seksiviikko

Se lähtee katseesta, pilkkeestä silmäkulmassa. Se kuumottaa, aiheuttaa kylmiä väreitä, nostattaa karvat pystyyn. Se saa ympäröivän maailman katoamaan ympäriltä, olon kuin ilmapallolla, joka on puhallettu niin täyteen että se on räjähtämäisillään. Tuntuu kuin koko vartalo olisi ladattu salaman iskulla. Silmät loistaen, kroppa täristen, todellisuuden hämärtyessä toisen pienikin kosketus saa galaksit räjähtämään. Se on niin voimakasta, että se lamauttaa ja pyörryttää, happi loppuu. Silti se saa hymyilemään, nauramaan, haluamaan lisää. Siitä puhuminen on noloa ja epäsovinnaista, se kun ei ole luonnollinen asia ollenkaan, vaan vastenmielistä ja kamalaa. Syntiäkin se voi olla, hävetä sitä pitää ja katua. Syyllisyyden tuskissani siitä kirjoitan hymyn virne kasvoillani, huultani purren. Hyi olkoon! Mutta kun en muuta keksi, niin olkoot sitten aiheena seksi.

Oletko koskaan pelannut Afrikantähteä? Siinä seikkaillaan etsien aarteita. On eri kulkumuotoja ja koskaan et tiedä minkä aarteen löydät. Välillä tulee tyhjä arpa eikä onnista, pahimmillaan rosvo vie tuhkatkin pesästä. Hiljalleen etsien ja kiertäen oppii mitä salaisuuksia manner pitää itsessään. Joskus voi käydä niin hyvin, että se kirkkain aarre löytyy nopeastikin, sen jälkeen kaikki muu on plussaa.

Seksi ei ole peliä, mutta se voi olla mitä hauskinta ja ihaninta leikkiä. Kahden ihmisen kesken se on kuin uudella mantereella seikkailua. Tutustutaan toisen vartaloon ja mieleen, siihen mistä nautitaan tai mistä ei tykätä ollenkaan. Keinoja on monia, niin kuin kulkumuotojakin. Olkoot se hiljaa kokeillen tai himon sokaisemina, täysin tunteen vietävinä antautuen, on se ihanaa ja hauskaa. Saa hymyillä ja nauraa, miksei itkeäkin, mutta vakavaa sen ei tarvitse olla, ei olla kuitenkaan hautajaisissa vaan ihmemaassa. Epäonnistuminen on normaalia elämän joka osa-alueella, miksei siis seksissäkin? Ei sitä tarvitse pelätä tai hävetä. Harva meistä on seppä syntyessään. Ensin tutkitaan sitten hutkitaan, opiskele, ota selvää. Uusi ihminen ja uusi vartalo on aina uusi mysteeri, joka pitää selvittää. Joskus se jännittää niin, että tuntuu kuin olisi halvaantunut. Mitä sitten? Eikö se ole vain hieno asia, kertoo sen merkityksestä. Kunnioitus toista kohtaan on kaikista tärkeintä. Jokaisella on avain oman kehonsa lukkoon ja ilman sitä ei sinne ole menemistä.

Seksistä ei kannata, vaan siitä suorastaan pitää puhua. Kannattaako sitä suunnitella liikaa, en usko, mutta kertoa toiselle avoimesti tunteensa seksin suhteen. Silloin oppii tuntemaan toista jo ennen kuin pannaan menemään. Varmaan suurin osa ihmisistä tietää mikä sytyttää tai mikä taas latistaa tunnelman välittömästi, miksei niistä voisi kertoa. Omia halujaan ei voi pakottaa toiselle, mutta ehdottaa voi ja keskustella asiasta. Haaveet uuden kokeilusta saattaa tuntua nololta, hävettää haluta semmoisia asioita. Ja paskanmarjat sanon minä. Jokainen tekee asiat tavallaan, vaikka pelkässä lähetyssaarnaajassa, mutta jos antaa mahdollisuuden niin saattaa huomata, että seksi on täynnä erilaisia upeita ulottuvuuksia. Haha, karvat nousee pystyyn ja naurattaa kun tästä on niin huikeeta kirjoittaa. Vaihdetaan kappaletta, ettei lähde mopo käsistä.

Toisen kunnioitus ja seksistä puhuminen on tärkeitä asioita, mutta sitten se tärkein kun päästään asiaan, Intohimo ja tunteet. Sanokoot kuka mitä tahansa, niin seksi ei todellakaan ole suoritus, vaan fyysistä ja ennen kaikkea henkistä mielihyvää. Mitä kauemmin on saman kumppanin kanssa, mitä enemmän toisesta välittää, sitä paremmaksi seksikin muuttuu. Pelkkä katse toiseen riittää kertomaan, että haluaa toista enemmän kuin mitään. Seksin aikana vartaloiden lisäksi myös sielut kietoutuvat toisiinsa. Omien halujen tyydyttäminen ei ole niin tärkeää, vaan se että voi lennättää kumppaninsa taivaisiin. Lopputulos ei ratkaise, vaan matka, jonka aikana tuntee kuuluvansa yhteen toisen kanssa, henkisesti ja fyysisesti.

Mun mielestä seksi on aivan sairaan kivaa ja hauskaa. En ymmärrä miksei siitä voisi puhua ja sanoa tykkäävänsä siitä, harrastaakin sitä jopa joskus. Jos on rehellinen ja kunnioittava toista kohtaan, niin antaa mennä vaan. Jokainen toki tavallaan ja sitäkin on kunnioitettava ihan yhtä lailla. Musta on kiva katsoa toista himokkaasti silmiin, hymyillä ja nauraa, seikkailla mantereella uteliaana, löytää uusia ulottuvuuksia, epäonnistua, nauraa sillekin, EHKÄ. Se kaikki on osa mua ja niin kuuluu ollakin, enkä varmasti aio hävetä sitä yhtään. Huikeen muikeeta seks.. eikun keskiviikkoa!

Rauhaa ja rakkautta

Jälkitunteellinen Mies

Tänä iltana sohva on mun paras ystäväni, niin kuin monena muunakin iltana viime aikoina kun olen ollut yksin. Tekisi mieli lähteä johonkin missä on ihmisiä ja hälinää, häiritä mieltä ja haudata tunne mikä kalvaa. Mutta vaikka ympäröisin itseni ihmisillä niin tämä tunne ei katoa, sitä ei voi haudata. Vielä syksyllä olin niin turtunut siihen tunteeseen, että sitä ei niinkään tuntenut, se vain turhautti. Jo hetken aikaa on sydämessä ollut tunne kuin sieltä puuttuisi jotain. Ei tarvitse katsoa peiliin nähdäkseen haikean, surullisen katseensa. Se on ollut kytevä tunne jonka on tiedostanut ja tuntenut, mutta eilen illalla se räjähti täysin varoittamatta. Yksi biisi sai aikaan kyynelten tulvan mille ei näkynyt loppua. Tuntui kuin kaikki tunteet olisivat tulleet yhtä aikaa ja olisi vaan tehnyt mieli huutaa ihan saatanan kovaa, niin että koko maailma kuulee.

Tykkään olla yksin, nautin siitä että aina välillä ainakin mulla on omaa aikaa ja rauhaa. Mutta mä vihaan yksinäisyyttä. En tiedä korostinko tarpeeksi sanaa ”vihaan”. Musta on aivan mahtavaa ja ihanaa katsoa varsinkin itselleni tärkeitä pariskuntia ketkä ovat rakastuneita. Olen todella onnellinen heidän puolestaan ja se saa mut hymyilemään. Kolikon kääntöpuoli taas saa mut surulliseksi. Miksei mulla voi olla tuota samaa onnea. Ymmärrän kyllä että aina ei voi onnistua ja kaikki aikanaan, mutta enpä tiedä. En usko varsinaisesti kohtaloon, mutta uskon että jotkut asiat on tarkoitettu tapahtuvaksi. Loput onkin sitten vain itsestä kiinni ja siinä se ongelma kai onkin. Eilisen lohduttoman itkun jälkeen en saanut unta. Itku puhdistaa ja lopulta rauhoittaa mielen ainakin hetkeksi, saa näkemään asiat uudella tavalla. Yö kului miettiessä itseäni ja miten olen käyttäytynyt. Aamun pikkutunneilla oli taas ylivoimaisen vaikeaa olla armollinen itselleen kun otin mietintämyssyn päästä. Yksinäisyyden tunne, mikä on ollut jo hetken läsnä, otti täysin vallan.

Mietin yöllä miksen välttämättä pysty antamaan itsestäni tarpeeksi uuden ihmisen kanssa, miksi olen vain miehen puolikas. Siihen voi olla montakin syytä kuten esimerkiksi stressi ja totuttelu uuteen elämään, mutta suurin niistä on pelko. Vaikka olisin kuinka helposti lähestyttävä ihminen ja helppoa seuraa, niin mua pelottaa todella paljon päästää elämääni uusi ihminen, joka on muutakin kuin ystävä. Ja mitä kauemmin olen ollut yksin, sitä vaikeampaa se on. Mietin jo aikaisemmin että mitä helvettiä mä oikein jarruttelen, miksi, mutta en vain löytänyt vastausta. Tottakai lapset ovat todella suuri syy, mutta ei sekään selittänyt sitä, miksi pelkää vaikka on hyvä olla. Lapsia haluan suojella siltä, etten tuo heti ihmistä heidän elämäänsä, jos sitten kaikki meneekin nopeasti pieleen ja ihminen katoaa heidän elämästään yhtä äkkiä. Mutta entä mä itse, mitä helvettiä mä pelkään? Jos musta tuntuu hyvältä olla ihmisen kanssa, miksen vain nauttisi siitä ja ottaisi kaiken irti? En ole jälkiviisas, vaan jälkitunteellinen idiootti. Toki pelko ja jännitys tarkoittaa sitä, että toinen merkitsee paljon, on tärkeä, mutta eipä se paljon lohduta niin kauan kunnes aikakone keksitään. Voisin tietysti uskotella itselleni että näin oli vain tarkoitettu, mutta opinko mä silloin mitään, no en helvetissä. Voin vaan miettiä mitä olisin voinut tehdä toisin ja yrittää ottaa opikseni.

Rakkauden kaipuu on monesti saanut mut etsimään rakkautta epätoivoisesti, mutta ei enää. Vielä kertaakaan elämäni aikana en ole löytänyt etsimällä ihmistä joka tuntuu todella hyvältä ja luulen että olen siitä ottanut opikseni. Rakkauden etsiminen on jo ajatuksena ihan mahdoton. Jokainen ihminen on erilainen, uniikki. Kuinka ihmeessä mä voisin tietää, ketä mä etsin, ellen sitten ole ihastunut tai rakastunut johonkin ihmiseen jo valmiiksi. Jos mä jotain olen oppinut, niin kaikista tunteista pitää nauttia ja olla kiitollinen, mutta mitään ei saa pitää itsestäänselvyytenä. Parisuhde ei ole pelkkää shamppanjaa ja vaahtokarkkeja, se on myös tulta ja tappuraa. Ja mikä tärkeintä siinä on kaksi ihmistä, jotka välittää toisistaan ja itsestään. Ja sitten se pelko. Pelkää vain, mutta älä anna sen peittää tunteitasi. Helpommin sanottu kuin tehty, mutta siitä voi puhua, sitä voi itse työstää. Ihastumisessa ja rakkaudessa on aina riski että voi tulla turpaan. Mutta ilman riskinottoa ei ole myöskään mahdollista saada sitä kaikkein kauneinta. Voi olla että jos nään ystäviä, en jaksa jutella mitään henkeviä, saatat nähdä surulliset silmät ja hieman murtuneen miehen. Silti kaikki on loppuen lopuksi hyvin. Otinko riittävän suuren riskin? En osaa sanoa. Otinko turpaan? Otin. Osaanko jatkossa olla kokonainen mies, olla pelkäämättä liikaa, antaa kaikkeni niin että sydän räjähtää? Niin todella toivon.

 

Rauhaa ja rakkautta

 

Talent Show

Tässä se on, tämä on minun tähtihetkeni. Hikoilen ja melkein paskon housuuni koska jännitän niin paljon. Talent Shown ensimmäinen suora lähetys on alkamassa. Kohta on vuoroni valokeilassa, kunpa pääsisin jatkoon. Luulen pärjääväni hyvin koska idea on yksinkertainen, minun täytyy vain olla mahdollisimman minä, oma itseni. Tuomaristona toimii kaikki elämääni kuuluvat ihmiset, jotka pienelläkään tapaa ovat olleet tekemisissä kanssani. Kuulostaa erikoiselta, tiedän. Kuinka helvetissä tuomarit voisivat päättää puolestani, olenko tarpeeksi minä. Pitääkö minun kaivaa todellinen minäni syvältä sisältäni, avata itseni ihmisten edessä, vai pääsenkö jatkoon kun miellytän edes yhtä tuomaria, teen niin kuin tämän mielestä minun pitäisi tehdä. Mitä järkeä tässä on. Teinpä kumminpäin tahansa, tunnen hävinneeni, epäonnistuneeni. Jos tipun jatkosta olemalla täysin oma itseni, en ole riittävä. Jos taas pääsen jatkoon esittämällä jotain mitä en ole miellyttääkseni tuomaria elän valheellisessa maailmassa, en olekaan minä. Kun etenen tarpeeksi pitkälle, minusta on jäljellä enää toisten odotukset. Olen kuitenkin jo liian pitkällä, liian kauan joko tehnyt niin kuin toisten mielestä pitäisi tai sitten kokenut epäonnistuvani koska tein kuten itse halusin, mutta se ei toisten mielestä riittänyt. Poistun valokeilasta pettyneenä, heitän hanskat tiskiin, huhhuh mitä paskaa.

En kaipaa elämääni tuomareita kertomaan, kuka mun pitäisi olla. Näen peilistä sen ihmisen kenen sisältä mun on löydettävä itseni. Mutta kuinka voisin elää omana itsenäni maailmassa, jossa aina joku tuomitsee tekoni ja sen mitä sisältäni löytyy. Miksi en saisi olla erilainen? Miksi en voisi tehdä asioita omalla tavallani vaikka se johtaisikin niin sanottuun epäonnistumiseen. Ja mitä epäonnistuminen edes tarkoittaa? Jos sijoitun toiselle sijalle, onko se upea suoritus vai enkö vain yrittänyt tarpeeksi kun en voittanut? Kuka sen päättää? Sen pitäisi olla minä itse, mutta kuinka usein näin on? Mitä järkeä on olla oma itsensä, jos se ei kuitenkaan riitä? Pitäkää tunkkinne.

Mulla on paljon ystäviä ja kaikki ovat erilaisia, jotkut kuin yö ja päivä itseni kanssa. Koen sen korvaamattomana rikkautena, joka on laajentanut mun näkökulmaa elämään ihan mielettömän paljon. Ja olen myös kiitollinen siitä, että mulla on etuoikeus kuulua näiden ihmisten elämään, nähdä pintaa syvemmälle, sen aidon oikean ihmisen heikkouksineen ja vahvuuksineen. Miksi me kannustetaan lapsiamme ja kerrotaan kuinka ylpeitä heistä olemme, mutta hävettävän harvoin teemme samaa aikuisille. Aivan yhtä lailla minä ainakin yritän parhaani, haluan onnistua ja olla reipas. Aivan yhtä lailla minä haluan että riitän ja minusta oltaisiin ylpeitä, vaikka epäonnistuisinkin. Perseelle on hyvä välillä potkia ystävää, mutta on suuri ero potkaista omien odotusten piikkareilla kuin lempeän ymmärtäväisellä yötossulla. Sanotaan että pitää karaista koska elämä on julmaa ja kovaa. Eikö silloin juuri pitäisi lisätä lempeyttä, ymmärtäväisyyttä ja rakkautta toisia kohtaan. Kun myrkkyä vastaan taistelee myrkyllä on tulos väistämättä katastrofaalinen, mutta jos siihen lisätään vettä se laimenee. Mitä tapahtuisi jos edes pienikin pisara kerrallaan jokainen meistä laimentaisi myrkkylammikkoa, ehkäpä maailma ei enää olisikaan niin julma ja kova. Voisiko jopa olla niin, että silloin elämä ei olisi enää jatkuvaa Talent Showta, jossa jatkuvasti täytyy pelätä riitänkö minä.

En ehkä osaa sanoa ääneen sitä, mutta olen ihan helvetin ylpeä teistä rakkaista ihmisistä. Ei tarvitse olla vahva ja onnistua, menestyä tai olla paras. Riittää kun yrittää parhaansa. Joskus parhaansa yrittäminen voi olla ei mitään, mutta sekin on normaalia, se riittää. Kaikissa teissä on paljon kaunista. Jotkut säteilevät sitä ympärilleen kuin aurinko, toiset taas piilottavat syvälle pimeään. Jokainen on itse vastuussa siitä, mitä itsestään mulle antaa, kuinka syvälle päästää. Minä olen vastuussa siitä että hyväksyn sen, mitä toisen sisimmästä löytyy. Mullakin on vielä pitkä matka siihen että en tuomitsisi ihmisiä, etten olisi Talent Shown tuomari, välillä täysi mulkku. Toivon kuitenkin että mun seurassani voisi tuntea yrittäneensä tarpeeksi, riittävänsä juuri sellaisenaan kuin on, olla ylpeä itsestään. Koska minä olen ylpeä sinusta.

 

Rauhaa ja rakkautta

Kiitos

Ennen  syksyä en voinut uskoa että olisin ollut valmis tutustumaan ennalta täysin tuntemattomaan ihmiseen ja tuntea oloni turvalliseksi ja hyväksi. Taas kerran elämä osoitti ihmeellisyytensä. Paskainen sydän tunsi olonsa kotoisaksi, vaikka vähän pelottikin, oma kykyni antaa itsestäni arvelutti. Kuin painovoima päivä kerrallaan kului ihmetellen ettei mun tarvitse lähteä tästä mihinkään, en halunnut juosta karkuun. En tiedä olinko valmis, mutta ainakin valmis yrittämään, sukeltamaan tuntemattomaan. Ja kuinka mut otettiinkaan vastaan, pidettiin huolta, kuin olisin kuulunut juuri siihen, sillä hetkellä. Jälleen olin tilanteessa mikä löi mut ällikällä, vaikka luulin tietäväni miten asiat toimii. Mitä muuta voisin kuin hymyillä.

Kahden ihmisen välillä voi olla paljon hyvää ja kaunista, mutta aina se ei vaan riitä. Oli syyt mitä tahansa, on tärkeintä olla rehellinen itselleen ja toiselle. Yhteisestä matkasta tulee helposti taakka, jos kävellään eri suuntaan, tai ei olla varmoja mihin mennään. Itseään täytyy kuunnella ja arvostaa, vaikka se välillä satuttaisikin. On parempi viheltää peli poikki vielä kun ei ole liian myöhäistä, kun uupumus väkisin yrittämisestä ei ole vielä vienyt kaikkia voimia, haalistanut värejä, muuttanut kauniita asioita katkeriksi muistoiksi vain. Jokaisella ihmisellä on oikeus tehdä niin kuin sydän haluaa, oli se sitten yksin tai kahdestaan. 

Liian usein parisuhde jättää jälkeensä vihaa ja katkeruutta, loputtomia syytöksiä, useimmiten siksi ettei joku saanut sitä mitä haluaa. Liian usein unohdetaan mitä kaikkea toinen ihminen on antanut, rikastuttanut elämää. Kuinka monta väriä maailmasta olisikaan puuttunut ilman toista, mitä tunteita olisi jäänyt tuntematta. Vasta jälkeenpäin ymmärtää todella, minkä aukon toinen on täyttänyt, edes hetken aikaa. Aina niin ei tietenkään ole, joskus ihmiset vaan tekevät toisiaan kohtaan väärin, satuttavat, jättävät haavoja mitä on vaikea korjata. Tällä kertaa niin ei ollut. Kaksi ihmistä vain astuivat eri suuntiin. Ei draamaa, ei vihaa, ei katkeruutta. Vaikka suru tuo väkisin kyyneleet silmiin, mielen täyttää haikeat ihanat muistot ja sydän itkee kaipuuta, on oloni kiitollinen.

Sain kokea jotain äärimmäisen ihanaa, juuri oikealla hetkellä, juuri oikean ihmisen kanssa. Olen surullinen siitä että se loppui, mutta myös onnellinen, että hetken mulla oli todella hyvä olla, turvasatama mistä sain iloa ja voimaa arkeen. Olin osa palapeliä mihin tunsin kuuluvani. Ehkä sillä hetkellä en edes ymmärtänyt kuinka onnellinen olinkaan, tai osannut arvostaa sitä tarpeeksi. Surun käsittely vie aikansa, kyyneleiden määrän tietää vasta kun viimeinenkin pisara on valunut poskea pitkin, mutta se on sen arvoista. Tästä kahden ihmisen lyhyestä matkasta ei jäänyt mitään muuta kuin hyviä, kauniita muistoja. Ei ole mitään pahaa sanottavaa, ainoastaan, kiitos. 

 

❤ Tuukka

Vanki Vai Valtias

Oma rauha ja hiljaisuus, uhka vai mahdollisuus. Kun mieli saa rauhoittua ympäröivästä maailmasta, alkavat ajatukset koputella ovelle. Kuin postinkantaja ne voivat tuoda mukanaan kirjeen joka muistuttaa tärkeästä ihmisestä, läjän mainoksia, miljoona ajatusta mitkä joutaisi suoraan paperinkeräykseen tai sitten laskuja jotka on maksettava, surua, kaipuuta, ikävää, mitä tahansa vaikeasti käsiteltäviä asioita. Postin voi yrittää jättää keräämättä, oven voi jättää avaamatta ja yrittää tukahduttaa mieltään ajatusten virralta. Se on äärimmäisen vaikeaa, itselleni melkeinpä mahdotonta. Ennemmin tai myöhemmin postilaatikko täyttyy, kestävinkin pato murtuu ja ajatukset tulvivat pieneen mieleen. Monesti kuvittelen olevani ajatusteni herra. Kuvittelen pystyväni hallitsemaan ajatuksiani ja tunteitani, kunnes huomaan olevani kahleissa, täysin aseeton.

Kun parisuhde menee pieleen, valtias sanoo että ei koskaan enää, en tarvitse ketään, tämä oli viimeinen kerta kun minuun sattuu, sydämeni on muurattu umpeen. Kunnes eräänä päivänä tapaan ihmisen kun sitä vähiten odotan, olenkin taas vanki, ihastunut, rakkaudesta sokea, haavoittuva, valmis ottamaan kunnolla turpaan, sydän täynnä toivoa joka ei huomaa vaanivaa vaaraa. Kun teen virheen ja epäonnistun, valtias päättää että otan opikseni tästä, en toista samaa virhettä. Kun kahleet kolisee, tiedän olevani tutussa sellissä, taas. Mitä enemmän yritän hallita ajatuksiani sitä enemmän turhaudun, tulen pahalle päälle, epätoivoiseksi ja mietin että mitä järkeä tässä on. Ihmekös tuo kun yrittää muuttaa myrskyisän sateen poutasääksi, sen sijasta että laittaisi sadevaatteet päälle.

Oon lukemattomat kerrat miettinyt miksi ajatuksia ei voi hallita ja turhautunut ihan helvetisti. Mutta sitten olen ymmärtänyt, että ei mun tarvitse hallita niitä, vaan antaa niiden tulla ja mennä. Tärkeintä on kuinka suhtaudun ja reagoin niihin. Ja onhan ajatuksissa myös paljon hyvää. Mun kirjoitukseni tulevat silloin kun mieli on rauhoittunut, ajatukseni pääsee vapaana virtaamaan. Siksi julkaisen kirjoitukseni heti kun olen saanut ajatukseni sanoiksi, koska se on juuri se hetki kun niin tunnen. Se varmaan johtuu siitä, että yritän myös puhua asiat silloin kun musta joltain tuntuu. Ajatus on kuin ohi lipuva pilvi, sitä voi katsoa ja tarkkailla, voin nähdä sen selkeästi, yrittämättä hallita sitä, silloin se on myös helpointa pukea sanoiksi. Kun pilvi on lipunut horisontin taakse, voin kyllä tuntea sen, mutta en vain enää löydä niin selkeitä sanoja, mitkä vielä eilen saatoin ajatella kirkkaasti mielessäni. Monet kirjoituksetkin menevät ohi sen takia etten pysty kirjoittamaan esimerkiksi töissä tulleita ajatuksia heti ylös, illalla on jo yleensä liian myöhäistä. Sama pätee ihmissuhteisiin, asiat pitäisi sanoa silloin kun ne tuntee ja pystyy näkemään selkeästi, ilmaisemaan toiselle ymmärrettävällä tavalla.

Jotta en yrittäisi hallita ajatuksiani ja tunteitani on mun sanottava ne ääneen. Tarvitsen myös parisuhteessa tunteen että musta pidetään kiinni. Jos mulla on olo että en tiedä missä mennään musta tulee täysin avuton. En sano parisuhteessa että aseeton, koska en halua sotia kenenkään kanssa. Silloin kun olen epävarma mitä tulee tapahtumaan tai mulla on tunne että musta ei pidetä kiinni, muutun täysin. Mukavasta, melko itsevarmastakin hurmurista(?) tulee täysin hukassa oleva avuton hahmo. En vaan kertakaikkiaan tiedä mitä mun pitäisi tehdä, mikä on oikea ratkaisu, mikä väärä. Pelko ja epävarmuus saa mut kadottamaan itseni, jonka lisäksi yritän taas ratkaista ongelmat hallitsemalla ajatuksiani ja tunteitani, kunnes lopulta hajoan tilanteen mahdottomuuteen koska unohdan, että kahden ihmisen suhteessa on kahden ihmisen sydän ja mieli ja vain toiset niistä ovat minun. Voin päättää vain itseni puolesta, omasta elämästäni, en kenenkään muun. Onko ainut ratkaisu että pidä kiinni tai päästä irti, en tiedä, en todellakaan tiedä.

Eilen mun ajatus virtasi aivan hullun lailla. Miljoona ajatusta perseestä perämoottoriin, iloisia ja surullisia asioita. Monesti se olisi ahdistanut mua, mutta nyt vaan nautin siitä että saatoin seurata niitä, antaa lipua ohi koska niiden sanoma oli jo sanottu kertaalleen. Otin vastaan huonotkin ajatukset, tuomitsematta itseäni niistä. Tuo mielenrauha johtui varmasti suurelta osin siitä, että olin saanut kakistettua ulos mikä on ahdistanut, ainakin osan siitä. Pilvien kertyessä rintamaksi, on vaikea enää löytää syytä miksi ahdistaa ja pukea se sanoiksi, saati sanoa se ääneen. Nyt on taas yhdeltä osin helpompi hengittää. Enää en yrittänyt hallita ajatuksiani, eikä mun tarvinnut katsoa niitä kaltereiden takaa. Ja kuinka ollakaan, vaikka eilen en saanut kirjoitettua ajatuksiani ylös, niin tänään tervehdin samoja lempeästi ohi lipuvia pilviä ja sain ajatukset paperille ja ehkä jopa otettua askeleen eteenpäin.

Rauhaa ja rakkautta

Maata Näkyvissä!

Tiedätkö sen tunteen kun olet avomerellä veneessä, jossa ei ole purjeita. Et tiedä missä suunnassa on maata tai miten päästä eteenpäin. Epätoivoinen räpiköinti ja polskiminen ei auta mitään aaltojen keskellä, ainoastaan uuvuttaa eksyneen. Tunteet ovat kuin aaveita, näät ja tunnet niiden läsnäolon, mutta et saa mistään kunnolla kiinni. Jotkut tunteet kuitenkin saattavat olla niin vahvoja, että tunnet ne fyysisesti koko kehossasi. Mitä silloin kuuluisi tehdä, kuinka saada vene liikkeelle, purjeet joihin muutoksen tuuli voisi tarttua. 

Epävarmuus ja menettämisen pelko voivat lamaannuttaa niin henkisesti kuin fyysisestikin. Tiedät mitä haluat, mutta et tiedä mitä tehdä. Osaat olla kiitollinen siitä mitä sinulla on, mutta se taistelee tunteen kanssa siitä mitä ei ole, mitä ikävöit, entä jos menetät loputkin, viedäänkö tuhkatkin pesästä. Koitat pitää itsesi liikkeessä ettet jämähdä paikallesi, yksin, käsin kosketeltavan hiljaisuuden keskelle. Toimintakykyisenä on hyvä olla, mutta tunteille se on vaan särkylääkettä kun sydämeen sattuu. Pelko saa epäröimään mikä on oikein ja väärin, tekee miehestä hiiren. On vaikeaa taistella lohikäärmettä vastaan kepin kanssa.

Noiden asioiden tunteminen ja hyväksyminen on raskasta, mutta tärkeää, kuten muidenkin tunteiden. Se on kuin lääkärillä käynti. Ensin on myönnettävä että jotain on vialla, myönnettävä tunteensa rehellisesti. Hyväksymisen jälkeen on diagnoosin aika, mikä nyt on, mistä kaikki johtuu. Sen jälkeen voi parantuminen alkaa, joskus nopeasti, joskus tuskaisen hitaasti, tai sitten ei koskaan, tapauskohtaisesti. Avomerellä seilatessa vaatteet päälläsi kuvastavat tahtoa, ymmärrystä ja omia voimia, joista aletaan rakentamaan purjetta johon muutoksen tuuli voisi tarttua. Jokainen rakentaa oman purjeensa, antaa oman osansa ja katsotaan mihin se riittää jos matkaa on tarkoitus jatkaa yhdessä.

Yhteinen matka voi olla elämän pituinen tai vaan poronkusema, kukaan ei sitä ennalta voi varmaksi sanoa tai luvata. Kompassilla ei tee mitään tunteiden kartalla. Huominen on aina kysymysmerkki, saati sitten loppu elämä, milloin se edes loppuu. Pohjoinen voi muuttua eteläksi yhtä äkkiä, kaikki voi muuttua. Se ei tarkoita että elämää ja sen tuomia tunteita tarvitsisi pelätä, vaan elää siinä hetkessä mihin voi vaikuttaa. Unelmat ja pelot ovat osa elämää, mutta niitä etukäteen elettäessä saattaa kadottaa itsensä tässä hetkessä, jälkeenpäin voi tuntua ettei ole elänyt ollenkaan. Tärkeintä on ottaa yhteinen suunta, nauttia matkasta aalto kerrallaan.

Omien tunteiden ottaessa vallan haluaa tulla kuulluksi ja ymmärretyksi. Samalla voi unohtaa sen, että toinenkin luultavasti haluaa ihan samaa, vaikka tunneet eivät olisikaan samoja. Omille tunteilleen ei voi mitään, vääriä tunteita ei ole, on vain kahden ihmisen oikeat tunteet. Jotta solmuun menneet tunteet saataisiin avattua, on ensin molempien oltava rehellisiä itselleen. Toisen syyttäminen tämän tunteista on tappavaa myrkkyä, viesti ettei toisella ole oikeutta olla oma itsensä. On myös ristiriitaista sallia itsensä tuntevan ja kieltää se toiselta. Molempien tunteet ovat yhtä tärkeitä. Jos yrität ymmärtää toisen tunteita omiesi perusteella metsään menee. Toista voi todella vasta ymmärtää kun tämä ensin ymmärtää itseään, jonka jälkeen asioista voidaan keskustella. Minä minänä, sinä sinänä. Vaikeissakin tilanteissa tulisi olla armollinen ja hyväksyä toinen, niin kuin on hyväksynyt ennen vaikeuksiakin. Kunnioita toista niin kuin toivoisit toisen kunnioittavan sinua. Ihmisiä me kaikki loppuen lopuksi vaan olemme. Vaikkakin vain kärpäsen paskoja universumissa, niin tärkeitä kärpäsen paskoja. Olemme ansainneet olla omia itseämme, oikeutettuja tuntemaan omat tunteemme.

Toisen tunteista ei pitäisi koskaan loukkaantua, päinvastoin olla kiitollinen siitä että toinen on rehellinen, vaikka se sattuisikin. Mitä aikaisemmin asioista puhutaan sitä vähemmän se sattuu ja sitä parempi mahdollisuus on saada korjattua ne. Pienet vaietut säröt jäävät monesti paikkaamatta, mutta särkevät lopulta koko lasin ajan kuluessa, silloin on yleensä liian myöhäistä. Jotta muutoksen tuulesta olisi hyötyä avomerellä, on molempien riisuttava vaatteensa, seistävä alasti rehellisinä toistensa edessä, antaa sen minkä pystyy ja tehtävä omat purjeensa. Parhaassa tapauksessa voitte huutaa yhteen ääneen, käsi kädessä: ”-Maata näkyvissä!”.

 

Rauhaa ja rakkautta

Ilmainen Uusinta

Moni muistaa tunteen menneisyydestään, kun ei päässyt katsomaan lempiohjelmansa uutta jaksoa, eikä ollut mahdollisuutta nauhoittaa sitä. Mikä avuksi? No loppuviikon uusinta tietysti, mikä suuri helpotus. Näät juuri saman tarinan muuttumattomana. Mutta entä silloin kun jäät paitsi jostain tärkeästä mikä koskettaa elämääsi? Teet virheen, käyttäydyt huonosti, asiat eivät mene niin kuin haluaisit ja tahtoisit korjata kaiken. Silloinkin voit kelata mielessäsi takaisin menneisiin hetkiin ja katsoa ne uusintana. Mutta kuten TV-ohjelmienkin uusinnat, on myös eletty elämä aina sama tarina, mitä ei ole mahdollista muuttaa.

Mennyttä ei voi muuttaa, mutta siitä voi oppia. Joskus elämänkoulusta opitut asiat tulevat vaan liian myöhässä. Kerran käytyä kurssia ei enää järjestetä, kirjasta on tullut jo takakansi vastaan, elokuvan jatko-osaa ei flopin takia enää tehdä. Silloin mielen valtaa usein negatiiviset tunteet. Nämä tunteet ovat myrkkyä mielelle, niitä on vaikea käsitellä. Vai onko kuitenkaan niin? Näiden tunteiden keskellä sitä ei ehkä vielä ymmärrä, mutta ehkäpä niillä ei nimensä mukaisesti olekaan vain huonoa vaikutusta.

Kun elämässä epäonnistuu omasta mielestään tai tulee vastoinkäymisiä ja nuo tunteet valtaavat mielen, tulee usein vaihe jossa surun, itsensä syyttämisen ja kaiken kyseenalaistamisen ohella alkaa kysymään itseltään kysymyksiä. Miksi näin piti käydä, miksi tein niin, miksen tehnyt näin, mitä olisin voinut tehdä toisin, miksi tunnen näin vasta nyt enkä silloin? Hetkessä jolloin on vain selvittävä tunteiden hyökyaallosta on vaikea nähdä, että tiedostomattaan on aloittanut jotain suurta. Saadakseen vastauksen yhtälöön on ensin oltava yhtälö mitä ratkaista. Ongelmaa on mahdotonta yrittää korjata jos sitä ei näe.

Varsinkin surulla on muhun tuollainen vaikutus. Suru onkin mun mielestäni ”negatiivisista” tunteista parhain. Se laittaa miettimään mikä on elämässä tärkeää, ilman että liikaa syyllistää itseään. Se on kuin lempeän haikea kappale, mikä vie sut mielessäsi sinne mikä on tärkeää, laittaa ajattelemaan. Suru saa myös mut tuntemaan ainakin hetkeksi, ehkä siksi että se menee niin syvälle. Ei sitä ehkä osaa aina sillä hetkellä arvostaa, mutta jälkeenpäin yleensä ymmärtää eläneensä surun keskellä enemmän kuin koskaan. Surun jälkeen elämän palapelia ja sen jokaista palasta osaa arvostaa, ainakin hetken. Oon monesti miettinyt miksi niin monet hyvät kirjoitukset ja kappaleet ovat niin mollivoittoisia, ajattele nyt suomalaisia joululaulujakin. Mutta ehkä ne ovatkin monille lukijoille tai kuulijoille kaikessa surullisuudessaan myös avain yhtälön tekemiseen, auttavat näkemään oman elämän ongelmat, laukaisevat jotain mihin oma mieli ei pysty yksin ja työstö voi alkaa. Ei oman mielen kiemuroihin aina tarvita kallonkutistajaa, monesti riittää vain erilainen näkökulma, rohkaisu, hyväksyntä itselleen että muutkin kokevat samaa. Pienikin ulkopuolinen asia voi olla avain moneen lukkoon, mitä on yksin yrittänyt tiirikoida tuloksetta.

Silloin kun ei itse näe ongelmaa, ei yleensä myöskään tunne surua, mikä on tavallaan sääli. Ehkä silloin voisi olla parempi ihminen jo siinä hetkessä, kun sillä on suurin merkitys, osaisi arvostaa kaikkea enemmän hetkessä. Mutta toisaalta mikäpä olisi katkeran suloisempaa kuin kantapään kautta opittu, paitsi jos olet Akilles olet kusessa. Olisiko sitten ratkaisu se, että pyrkisi aina näkemään elämässä ongelmia ja analysoimaan tekojaan? Ei kai sentään, liian monimutkaista ja yksinkertaisistakin asioista saa vaikeita. Tai pitäisikö luottaa siihen, että saa toisen tilaisuuden jos epäonnistuu? Saattaa toimia ehkä niin kauan kunnes ei enää toimikaan, kaikilla tulee seinä vastaan ennemmin tai myöhemmin. Vaikea sanoa, helvetistäkö minä tiedän. Mä pyrin siihen, että yritän olla mahdollisimman rehellinen siitä mihin pystyn tai en pysty. Se on teoriassa ihan kaunis ajatus, mutta voinhan mä esimerkiksi myös valehdella itselleni, mikä on tosi kätevää, ja toimia sen mukaan. Niinpä niin. Multa kysyttiin et miten mulla menee. Vastasin että ihan hyvin, vaikka vitutti ja suretti. Itse ”melkein” uskoinkin sen, mutta kysyjä ei kyllä sinne päinkään.

Itsensä kusettaminen on monesti ratkaisu mihin päädytään. Ja onhan se ihan ymmärrettävää, haluta niin paljon muutosta, että koittaa itseään huijaamalla muuttaa itseään ja elämäänsä. Voin uskotella itselleni mitä hyvänsä, mutta jos tässä maailmassa on yksi ihminen ketä en voi fuulata, niin se olen minä itse. Voin kyllä haudata tunteita ja luoda illuusioita, mutta aina jossain sisimmässäni tiedän totuuden. Joidenkin asioiden hyväksyminen voi tuntua mahdottomalta ja ollakin sitä. Mutta mun mielestä se on silti ainoa toimiva keino lähteä korjaamaan sitä, mikä korjattavissa on. Kenenkään puolesta ei voi sanoa kuinka vaikeata se on, jokaisen murheet ovat ainutlaatuisia ja tärkeitä, eikä niitä pidä verrata keskenään. Mitä olisin ihmisenä, jos jättäisin huoleni käsittelemättä siksi että jollain on asiat aina huonommin.

Mitä yritän sanoa? En tiedä, ehkä että mitään ei pitäisi pitää itsestäänselvyytenä, vaikka menisi kuinka hyvin. Vaikeina aikoina on helpommin sanottu kuin tehty miettiä oman elämänsä isoja ja pieniä iloja ja sitä mitä arvostaa, mutta ehkä siihenkin voi opettaa itseään, ne kuitenkin ovat niitä näkymättömiäkin asioita mitkä voimaannuttaa. Itse oon ainakin kyllästynyt oppimaan kantapään kautta, tajuamaan liian myöhään mikä mua koskettaa, mikä on tärkeää. Onneksi en ole Akilles, mutta kunpa silti osaisin tehdä oikein hetkessä, koska elämässä harvoin tulee ilmaista uusintaa.

 

Rauhaa ja rakkautta

Peilikuva

”-Kuka minä olen?” kysyy apeat kasvot peilissä. Tämä ei ole ensimmäinen kerta, eikä luultavasti viimeinen. Olo on surullinen. Peilistä näkyvät kasvot ovat kuin ruuan tähteet, haalistuva varjo. Surulliset, turhautuneet silmät katsovat toisiaan kuin muukalaista. Jos itsensä haluaa tuntea, täytyy ensin esittää itselleen alun kysymys. Vastausta ei varmasti tule heti, mutta etsintäkuulutus on julistettu, mielellään elävänä. Helpointa olisi aika ajoin toistaa tuo kysymys ja muistuttaa itseään, kuka minä olen. Helpommin sanottu kuin tehty.

Tänään tunnen surua, turhautuneisuutta, epäonnistumisen tuskaa. Jatkuva stressi ja vastoinkäymiset ovat nakertaneet pala kerrallaan omaa minuutta. Vaikka elämässä onkin loppuen lopuksi kaikki ihan hyvin, niin jatkuvat isot tai pienet vastoinkäymiset ja stressi peittävät helposti varsinkin ne elämän pienet hyvät asiat varjoonsa. Välillä tuntuu että kaikki menee päin persettä, vaikka niin ei olekaan. Kaikista pahinta on tunne, että on epäonnistunut. Itsevarmuus vaipuu hiljalleen Mariaanien hautaan. Kysyn itseltäni jatkuvasti yritänkö parhaani. Epäonnistuminen tarkoittaa automaattisesti itselleni sitä, että en yritä, vaikka en edes tiedä kunnolla mitä se tarkoittaa. Olisi pitänyt olla erilainen, tehdä jotain toisin, olla vaan yksinkertaisesti parempi.

Varmaankin on parasta jo tässä vaiheessa mainita, että en ole menettänyt elämäniloani tai romahtamassa etten enää jaksa. En ole vaipumassa itsesääliin, enkä todellakaan kaipaa sääliä myöskään keneltäkään muulta. Mun toleranssi toisten ihmisten voivotteluun puolestani on aika lailla pyöreä nolla. Jos itse jo sättii itseään, stressaa ja tuntee negatiivisia ajatuksia, on aika iso taakka ottaa siihen vielä toisten voivoit harteille. Mua ei haittaa yhtään toisten omat murheet, ennemminkin niiden kuuntelu voimaannuttaa ja on merkki luottamuksesta. Mutta jos on kyse minun murheistani, niin kerron niistä kyllä jos musta siltä tuntuu. Jos mua haluaa jotenkin auttaa, niin se on läsnäolo sinä ihmisenä kuka mitäkin mulle on ja hyväksyä minut ja tunteeni. Mulla on oikeus tuntea ja puhua silloin kun itsestäni siltä tuntuu, eikä siitä kenenkään tarvitse loukkaantua. Kaikilla menee joskus perseelleen ja takuuvarmasti se aiheuttaa jotain tunteita, ihan sama sanooko niitä ääneen. Ristiriitaiset, sekavat tunteet ja hukassa oleminen ei tee kestään hullua, vaan rehellisesti tuntevan ihmisen.

No niin se siitä, yksi asia oksennettu ulos. Toivottavasti en epäonnistunut siinäkin, heh. Mutta niin se vaan on, kyllästyttää kun tuntuu että on epäonnistunut liian monta kertaa. Raippa viuhuu jo pienestäkin virheestä ja oravanpyörä pyörii. Se on jännä kun tarpeeksi pitkälle mennään, niin ennen pienestä pitämätön mies ottaa isosti itseensä jo pienestäkin kolhusta. Lopulta epäonnistumista alkaa pelkäämään, koska on unohtanut mihin pystyy, miten hieno onkaan kaikkine virheineenkin, unohtanut kuka minä olen. Muita on ihan turha syyttää omista valinnoistaan tai tunteistaan, mutta ei myöskään itseään. Se on tosin helpommin sanottu kuin tehty. Kaikissa oman elämän epäonnistumisissa ja vastoinkäymisissä on yksi yhteinen tekijä, Minä. Eikä se usein paljon lohduta että tein niin sanotusti parhaani tai että se ei ollut mun vikani. Aina sitä on enemmän tai vähemmän osallisena oman elämänsä tapahtumiin.

On yksi asia missä en koe, ainakaan paljon, epäonnistuneeni ja se on isyys. Nuo kaksi poikaa ovat ihan huikeita tyyppejä ja niiden kanssa on ihana olla. Vaikkakin veljekset usein tappelevat ja välillä on uhmaa ja ties mitä, niin se kuuluu asiaan. Pinna kiristyy välillä, mutta kai sekin kuuluu asiaan. Rakkaus noita aarteita kohtaan on järkkymätön, tapahtuipa mitä hyvänsä. Edelleen meidän tapoihin kuuluu halaukset, suukot, selkään piirtäminen nukkumaan mennessä ja ne kaksi sanaa, rakastan sinua. Välillä myös riidellään, torutaan, paasataan, näytetään kieltä ja sekoillaan, mutta kaippa se sallitaan. Olen kai siis ihan kelpo isä, vaikka jäävi olenkin niin sanomaan. Yksi palapelin palanen siis ainakin tallessa.

Mua ei pelota tässä kaikessa se että jaksanko, vaan että alan rakentamaan ympärilleni muuria, jottei mikään ei tuntuisi pahalta. Siinä on vaan se huono puoli, että sitten ei kyllä tunnu mikään oikein hyvältäkään. Jo nyt nään itsessäni piirteitä, etten osaa arvostaa monia asioita elämässäni tarpeeksi ja että tunteet on kadoksissa, toisten tunteita on taas vaikeata käsitellä, varmaankin siksi kun on omistaankin ihan pihalla. En missään nimessä tee sitä tietoisesti ja inhoan sitä itsessäni tällä hetkellä enemmän kuin mitään muuta. Tiedän että jos annan sen jatkua, niin kohta ei kellään ole mitään asiaa mun sielunelämääni. Elämä jatkuu niin kuin ennenkin, mutta mustavalkoisena. Mä tahdon elämääni sateenkaaria, kaikki maailman värit.

Mulla on ikävä Minua. Sitä että innostun pienistäkin asioista, näen aina hyvän pahan varjosta, olen välittävä ystävä ja perheenjäsen, herkkä tunteellinen mies, romanttinen hörhö. Haluan yrittää ja onnistua, epäonnistuakin, kunhan teen sen itsenäni. Silloin voin myös tuntea tehneeni parhaani, tuntea riittäväni. Mulla on ikävä peilikuvaa, jossa sielukkaat silmät tuijottaa ylpeinä toisiaan kunnes ruumis, varjo, sydän ja sielu kävelevät yhdessä hymyillen uuteen päivään.

 

Rauhaa ja rakkautta