Design a site like this with WordPress.com
Aloitus

Kuu Taivaalta

”Tuukka sä ihastut ja rakastut niin täysillä, tunnet niin vahvasti että voit tippua todella korkealta”. Niinpä niin, allekirjoitan täysin. Yhtä asiaa en ole tähän päivään saakka oppinut, enkä haluakaan oppia, en osaa ihastua tai rakastua puoliteholla. Ainoa nopeus on täysiä, oli tie minkälainen tahansa. Onneksi tästä ylinopeudesta ei voi saada sakkoja, muuten menettäisin ajokorttini ikuisesti. Vaikka pelkään korkeita paikkoja, mua ei pelota vaikka nousisin kuinka ylös pilviin kun ihastun tai rakastun. Se on uskomaton tunne ja haluan osoittaa sen silloin toiselle, tehdä hyvää. Mutta onko hyvä aina hyvää, vaikka tarkoitus olisikin vilpitön ja tulisi suoraan sydämestä?

Kun sydän on täynnä tunnetta osoitan sen yleensä sanoin, kirjoittamalla, kukilla, yllätyksillä tai millä tahansa minkä uskoisin tekevän toiselle hyvän mielen. Teinpä mitä tahansa teen sen osoittaakseni että välitän, tunnen näin, haluan toiselle hyvää. Vaikka tietenkin toivon salaa että teot herättäisivät toisessa jotain tunteita, en oleta että niin käy. Näistä teoista ei voi jäädä velkaa tai tarvitse ahdistua, niin itse ajattelen. Mutta entä jos tunne on yksipuolinen, ajatteleeko toinen silloin myös niin? Jos ostan kukkia tai kirjoitan rakkauskirjeen niin ilahduttaako se, vai alkaako ahdistamaan kun ei pysty vastaamaan tunteeseen josta nuo teot johtuvat?

Taas kerran olen vastuussa omista tunteistani. En voi niitä peittää, enkä haluakaan, mutta voin vaikuttaa siihen kuinka käyttäydyn toista kohtaan. Mun on vain opeteltava hillitsemään itseni, etten aja toista nurkkaan ja ahdista toista tunteillani, mistä tämä ei ole vastuussa millään tavalla. Ongelmaksi jää että mihin puran kaiken sen tunteen, kenelle ostan kukkia ja kirjoitan, teen hyvää? Olen kuin joulupukki, reki täynnä lahjoja ja hyvää mieltä, mutta en voi antaa niitä kenellekään. Oloni on ristiriitainen. Tiedän tekeväni oikein toista kohtaan, mutta silti tuntuu niin väärältä olla tekemättä mitään. Olen kuin soitin joka soittaa kaunista kappaletta ilman kaiuttimia.

Vaikka se turhauttaakin ettei voi tehdä miltä tuntuu, niin en ole katkera tai negatiivinen, eikä ole syytäkään. Tärkeintä on ettei ryssi koko ihmissuhdetta sen takia että sydän sykkii kahtasataa. Asiat selviävät puhumalla avoimesti ja sen jälkeen on aina itse vastuussa siitä kuinka tonttinsa hoitaa. Toivottavasti joku päivä voin tuntea ja toteuttaa, rakastua kahdestaan enkä yksin. Kuuta en voi taivaalta silloinkaan antaa, mutta toivottavasti olen niin hyvä mies, ettei sitä tarvitse edes kaivata.

 

Rauhaa ja rakkautta

Maailma Pyörii

Istun parvekkeella katsoen kaunista kesäpäivää. Aurinko valuu hiljalleen valaisten seuraavia aikavyöhykkeitä kuun etsien samaan aikaan paikkaansa taivaalla. Päivä lähenee päätöstään, kohta on taas yksi päivä tarinaa kirjoitettu. Mikä oli tämän päivän tarkoitus, oliko sillä mitään merkitystä? Sainko siitä eväitä elämään, veikö se lähemmäs sitä mitä elämältä haluan? Teinpä mitä tahansa, oli sillä merkitystä tai ei, maailma pyörii tänään kuten ennenkin.

Viime aikoina mulla on ollut samaan aikaan positiivinen vire ja haikea olo. Ne kulkevat käsi kädessä melko sovussa ja tasoittavat toinen toistaan. Välillä on myös vuoristorataa kun tunteet ottavat vallan ja antaa mennä vaan, silloin tuntee elävänsä, hyvässä ja pahassa. On ollut toisaalta hienoa olla heittäytyvä ja aktiivinen, joskus jopa hauska muidenkin mielestä, mutta sitten tuli stoppi. Aloin miettimään miksi oon ollut varmasti rasittavankin aktiivinen sosiaalisessa mediassa ja mitä siitä oon halunnut itselleni. Sen tiesin jo varmasti että se ei todellakaan ole pelkästään ”hyväntekeväisyyttä”, että saisin ihmisille paremman mielen. Se on ollut myös sitä, mutta aina taustalla on myös jotain muuta, jotain itsekästä.

En millään tavalla ole ammattilainen ihmismielen kiemuroissa, mutta itsetutkiskelun jälkeen oon tullut siihen tulokseen että huomionhakuisuutta se on taas ollut. Varsinkin silloin kun haluan ja kaipaan jotain kovasti sitä saavuttamatta, ajaudun helposti siihen ansaan että yritän korvata tyhjiötä sisälläni jollain muulla mikä sitä ei voi täyttää. Taas kerran oon unohtanut, että vaikka saisin kaiken huomion maailmasta niin se ei korvaa sitä mitä todella haluan, mitä sisältäni puuttuu.

Oon päättänyt tehdä muutoksia elämääni, olla parempi ihminen tai jotain sinne päin. Vähemmän alkoholia, keuhkoihin pelkkää raitista ilmaa, lenkkeilyä, jumppaa, luontoa ja muita asioita jotka todella voimaannuttavat. Ja sitten vielä yksi asia; some-päivitysten lopettaminen. Oon viimeiset viikot, jopa kuukaudet ottanut paljon kuvia erilaisista paikoista, ihmisistä ja tilanteista ja laittanut someen. Lähes kaikkia noita päivityksiä yhdistää yksi asia, minä minä minä minä. Oma pärstä pitää tunkea joka paikkaan ja salaa toivoa, että mahdollisimman moni huomaisi sen. Nyt kun jälkeenpäin mietin asiaa, niin maistan oksennuksen suussani. Ihan kiva on kyllä kertoa omasta elämästään, mutta kyllä se luontokuva ihan kaunis on, jopa kauniimpi ilman omaa pärstää peittämässä puolia maisemista.

Kaikista turhauttavinta on kun yrittää kaikella huomionhakuisella toiminnalla saada maailman pyörimään kun samalla itse pysähdyn kun lopputulos ei ole sitä mitä kuvittelen. Jään odottamaan että jotain tapahtuu, avaan facebookin vähän väliä ja katson mitä on tapahtunut, montako tykkäystä on tullut. Sen hetken ajan elän valokuvassa, mutta olen pysähtynyt oikeassa elämässä. Ehkäpä vielä joku päivä opin, että en voi korvata rakkautta tykkäyksillä, väheksymättä yhtään niistä tai ketään ihmistä ketkä ovat mun päivityksiin reagoineet.

En tiedä miten tämä muutos tulee onnistumaan tai tekeekö se musta parempaa ihmistä. Ymmärrän kuitenkin taas ainakin hetken verran, että rakkaus tulee kun sen aika on. En voi sitä korvata millään, en voi ottaa varaslähtöä, sitä ei voi huijata. Se ei katso aikaa eikä paikkaa, päätös ei ole minun. Tärkeintä on muistaa elää ja nauttia siitä mitä on, tyhjiö vakaana rinnassa ja hyväksyä se yrittämättä korvata korvaamatonta. Niin kauan kuin maailma pyörii, tulee uusi päivä ja uusi mahdollisuus.

Rauhaa ja rakkautta

Pilvenpiirtäjä

Hyvää huomenta maailma! Herään ja hymyilen. Tänään on taas se päivä kun aika ei saa minua kiinni ja ilmansuunnilla ei ole merkitystä. Reissukassi odottaa eteisessä pakattuna, enää on laitettava mies minttiin ja suljettava ovi takanani. Mihin on mies menossa, juhliin kenties, ehkä treffeille? Ehei, tänään lähden kaikkialle, mutta en mihinkään. Tiedän ainoastaan että suunta on eteenpäin, pakkia ei tästä koneesta löydy. Intuitio johdattaa askel kerrallaan juuri sinne minne pitää, ehkä kohtaloon, ken tietää. Jokainen askel on kohti tulevaisuutta, tulevaa menneisyyttä, mutta tärkeintä on tuntea askel, hetki joka mahdollistaa tulevaisuuden, jää mieleen menneisyytenä. Tänään olen sama ihminen kuin eilen, mutta vapaa kahleista, karannut villihevonen. Tänään teen mitä haluan, miten haluan, kunhan en satuta enkä loukkaa ketään.

Kun kävelen vailla määränpäätä ohitan vehreitä puistoja, idyllisiä omakotitaloalueita, kuljen pitkin järvenrantaa ja kerrostalon varjo ottaa viileän syleilyyn auringon paistaessa lämpimästi. Maisemat vaihtuvat, kaikki paitsi yksi. Katsoinpa mihin suuntaan tahansa, näen horisontissa pilvenpiirtäjän. Se on niin korkea, että hädin tuskin näen sen huipulle. Se on kuin sateenkaari joka kaikkoaa, vaikka kävelisin maailman ääriin. Voisin mennä kerrostaloasuntoon, siellä olisi varmasti pieni mukava asunto vapaana. Omakotitalonkin ovi on auki, se huokuu kodikkuutta, turvallisuutta ja tilaa hengittää. Mutta aina kun nostan katseeni, löydän kaiken takaa tuon pilvenpiirtäjän huipun ja ohitan kaiken matkani varrella. Suljen ovet perässäni kun otan taas uuden askeleen kohti huippua, vaikka en tiedä pääsenkö koskaan perille. Jos näen, aistin ja tunnen jotain noin kaunista niin ei välimatka haittaa. En kaipaa mukavuutta tai turvallisuutta, en tahdo kulkea helpointa tietä, vaan sen joka tuntuu oikealta, vaikka se olisi mahdotonta.

Mutta entä sitten jos eräänä kauniina päivänä seisonkin pilvenpiirtäjän edessä, mitä silloin tapahtuu, kuinka pääsen huipulle? Jos kävelen aulaan tulevat vartijat heittämään minut ulos samantien. Voisin yrittää naamioitua ja päästä monta kerrosta ylöspäin, mutta jossain vaiheessa valheeni huomattaisiin kuitenkin ja saisin porttikiellon. Ainoat tavat päästä minne haluan on saada kulkulupa ja aloittaa pohjalta, hiljalleen, kärsivällisesti tai ottaa valtava riski ja alkaa kiivetä henkensä kaupalla ulkoseiniä pitkin. Seiniä pitkin kiipeily voisi olla nopeampi tapa, mutta aina on vaarana että tipun korkealta. Silloin myös näen vain seinien pinnat pilvenpiirtäjästä, pilkahduksia ikkunasta, joiden perusteella en voi tietää mitä tuo ihmeellinen rakennus todella pitää sisällään. Vaikka pääsisinkin huipulle sitä kautta, ei palkinto tuntuisi oikealta ja ansaitulta koska olen mennyt oikotietä ja jäänyt paitsi kaikista tärkeimmästä, matkasta pilvenpiirtäjän sisällä. Jäljelle jää ainut oikea tapa, kulkulupa, rappu ja kerros kerrallaan, tutkien ja tutustuen. Matka voi kestää vuoden, viisi tai vaikka ikuisuuden, voi olla että kulkulupaa ei koskaan myönnetä. Edessäni on kaksi vaihtoehtoa, astua eteenpäin tai kääntyä takaisin sinne missä voin avata oven ja kävellä sisään.

Rauhaa ja rakkautta

Kirjaudu Sisään

Taas on se aika, se odotettu mutta silti niin odottamaton hetki kun on pakko saada sanoitettua tunteensa. Elämäntarkoituksen loputon miettiminen ja sekaisin oleva kompassi hidastavat maailman vaikeinta peliä, mitä ei voi koskaan läpäistä. Kaupassa käydessäni alkoi harmittaa kun elämäntarkoitusta ei voinut taaskaan ostaa ja tumma Reissumieskin oli loppunut. Viimeiset päivät ovat olleet isojen fiilisten ja miljoonien ajatusten loputonta virtaa. Vaikka olo on onnellinen ja kiitollinen kaikesta ympärillä olevasta niin riittämättömyyden tunne ja kysymysmerkillä varustettu elämäntarkoitus kiilaa ohituskaistalla rinnalle. Monesti ajatukset selkeytyvät ja mieli rauhoittuu kun pääsee kirjautumaan itsensä sisään, syvälle järjestelmään. Käyttäjätunnus on helppo muistaa, mutta kuten tänään, on salasanani hukassa.

Mun lempikysymykseni on ”miksi?”. Siitä kaikki alkaa, kysymys aloittaa matkan vastaukseen. Matka voi olla höyhenen kevyt tai loputtoman pitkä ja joihinkin kysymyksiin ei vaan ole vastausta vaikka kahlaisi koko universumin läpi päässään. Tämä vuosi on ollut erikoinen mutta hyvä, varsinkin sen takia, että hetkittäin olen tiennyt mitä haluan. Mutta mitä silloin tapahtuu kun haluaa jotain ja tuntuu ettei sitä voi saavuttaa? Pitäisikö silloin vain luovuttaa ja jatkaa matkaa, siirtyä eteenpäin ja odottaa että haluaa jotain muuta? Vai onko toivo, tuo yksi elämän kauneimmista ja katkeransuloisimmista asioista syy jatkaa? Miksi aina pitäisi vaan jatkaa matkaa uutta kohti, kun voi myös uskoa siihen mitä haluaa, uskoa itseensä. Missä menee raja luovuttamisen ja irtipäästämisen välillä, oli sitten kyse ihmisestä tai mistä tahansa?

Mä olen taas alkanut löytää itsestäni entistä enemmän sitä lapsen uskoista tyyppiä, joka löytää aina hyvät puolet kaikesta, jaksaa uskoa loppuun asti hyvään ja siihen että aina kannattaa yrittää. Yrittäminen ei tarkoita sitä että pitäisi polttaa itsensä loppuun, vaan matkaa sateenkaaren päätä kohti. Loppuen lopuksi kukaan ei voi tietää onko sinne mahdollista päästä ja mitä matka tuo tullessaan. Ja fuck science, tiede on tylsää. Elämä tuntuu paljon merkityksellisemmältä kun se on täynnä tunteita ja uskoa johonkin suurempaan, siihen että jotkut asiat on vain tarkoitettu tapahtuviksi. Tietenkään ei voi tietää mitä tapahtuu, ennen kuin tapahtuu. Silloin hetkessä elämisen hienous taas korostuu. Koet jotain minkä tiedät tai ainakin vahvasti uskot että tämän kuului mennä näin, tällä on joku tarkoitus ja muistat sen todennäköisesti lopun elämäsi ajan.

Mä en usko siihen että ihminen ei voi muuttua. Mun mielestä jokainen elämässä koettu asia muokkaa jatkuvasti enemmän tai vähemmän sitä miten tän maailman ja elämän näkee, tai miten sen haluaa nähdä. Perspektiivejä on yhtä monta kuin ihmisiäkin. Jos mä olisin tähän hetkeen eläneenä sama kaveri kuin 15 vuotta sitten olisin mitä luultavimmin todella pahasti tuuliajolla. Kaikki vuodet ja kokemukset, ennen kaikkea ihmiset ovat opettaneet mua ihan valtavan paljon. Tottakai mussa on myös paljon samaa, mutta tunnen itseni paremmin kuin koskaan, vaikka salasana olisikin hukassa ja en löydä vastauksia näihin päässä velloviin kysymyksiin.

Yksi asia missä muutos voi olla suurta on parisuhde. Oon miettinyt paljon minkälainen puoliso mä tulen olemaan kun sen aika koittaa että rinnalla on aitoa rakkautta, sielunkumppani. Olenko mä oppinut virheistäni ja pystynkö olemaan se mies joka haluaisin olla. Sitä ei voi tietää etukäteen minkälainen suhteesta tulee, mutta toivon että ihmisinä Minä ja Jane Doe oltaisiin samanlaisuuden lisäksi myös erilaisia. Erilaisuuteen voi suhtautua monella tapaa. Mulle erilaisuus tarkoittaa sitä että voin oppia toiselta jotain, saada uusia näkökulmia ja se täydentää mua. Se myös opettaa kärsivällisyyttä ja hyväksyntää, sitä että toista ei pitäisi tuomita, vaikkei kaikki piirteet olisikaan omaan mieleen. Sitä paitsi kuinka hienoa se olisikaan, että hyväksyy toisen ja yhdessä pystytään nauramaan toistemme ”virheille”. Luultavasti silloin alkaa myös rakastamaan niitä koska ne ovat osa toista, tekevät maailman tärkeimmästä ihmisestä oman itsensä. Palapelin taivaspalat ovat raivostuttavia välillä, mutta ilman niitä se ei ole koskaan kokonainen.

Joskus on mahdotonta päästä sisälle itseensä. Se päivä tulee olemaan yksi elämäni onnellisimmista, kun saan antaa salasanani toiselle, sille jota koko sydämestäni rakastan, ettei mun aina tarvitsisi muistaa sitä vain itse. Järjestelmän eheytys on kevyempää kun sinne on kahdella ihmisellä käyttöoikeudet.

Rauhaa ja rakkautta

Tugenlento

No Tuge tässä moi, hauska tavata! Hymyilevä ujon oloinen mies kättelee ja katsoo silmiin. Ensivaikultema antaa kuvan hiljaisesta, yksinäisestä miehestä joka katsoo haikeasti jotain mitä ei itse näe. Eipä arvaisi että kyseessä on yltiösosiaalinen henkilö, jonka kone on vasta lämpiämässä. Yksin istuva muukalainen ei tee aloitetta, eikä änge kenenkään seuraan, mutta silti tuntuu helposti lähestyttävältä. Ja minkä takia hän istuu yksin vaikka tervehtii lähes kaikkia paikalle saapuvia. Sosiaalinen erakko vai unesta heräävä tulivuori, ken tietää.

Nautin todella paljon kun pääsee ulos tuulettumaan hyvällä ystäväporukalla ja viettää tiiviisti yhdessä hauska ilta. Sitten on myös se toinen puoli, että en halua sitoutua mihinkään porukkaan koko illaksi ja lähden yksin liikenteeseen, ilmoittamatta kenellekään. On vapauttavaa olla ”yksinäinen susi” ja mennä miten lystää, eikä tarvitse selitellä mitään. Eikä mun juuri koskaan ole tarvinnut yksin olla, kiitos sosiaalisuuteni. Moni ihminen on sanonut että oon helposti lähestyttävä ihminen ja mulle on helppo puhua. Kyllä mä sen itsekin oon tiedostanut ja se onkin varmasti mun parhaita puoliani. Oon joutunut sen takia niin moneen erikoiseen kohtaamiseen, että kaikkia on mahdotonta muistaa.

Yksi ehkä mieleenpainuvin kokemus oli Rovaniemellä. En ollut käynyt siellä ennen ja lähdin kesäisenä sunnuntaiyönä katsastamaan paikallista yöelämää, yksin tietysti. Alkuilta meni tiedustelutehtävissä, mihin kannattaa suunnata bilettämään. Muutaman paikan ja uuden tuttavuuden jälkeen kirkas voittaja oli Roippari, yhdistetty karaokebaari ja yökerho. No niin, äänenavausta ja lantioliikkeitä.

Ensivaikutelma oli hieman pettymys koska olin ainoa asiakas, mutta ei se mitään. Ilta on nuori ja saapahan laulaa. Eikä se kauaa vienyt kun taas mentiin. Aamun pikkutunneilla baarissa ei ollut ainoastaan paljon ihmisiä, mutta myös tutustuin suurimpaan osaan heistä. Sinä iltana sain monelle ihmiselle paremman mielen, vain kuuntelemalla ja rohkaisemalla. Se oli taas yksi todistus itselleni että ihmiset kaipaavat jotain kelle puhua, vuodattaa rehellisesti murheensa ilman että toinen tuomitsee. Huono käytös muuttui hellän huomioivaksi, suuri suru ja stressi unohtuivat hetkeksi, pelko ja epävarmuus avioliitosta muuttui odottavaksi innostukseksi. Ketään noista ihmisistä en ole nähnyt sen koommin, mutta olen onnellinen että heidät tapasin. Toisten elämistä saa myös omaan elämään perspektiiviä ja saa arvostamaan asioita, jotka muuten saattaisivat olla itsestäänselvyyksiä.

Kyseiset tapahtumat eivät ole mulle mitenkään harvinaisia. Välillä on toki hetkiä jolloinka haluan vaan olla omissa oloissani yksin, mutta ihmiset saavat mut elämään. Oon monesti yrittänyt pitää vaan suuni kiinni ja olla cool, mutta harvoin siinä onnistun. Halusin tai en, mä nautin esiintymisestä ja heittäytymisestä, siitä että oon huomion keskipisteenä. Haluan parempaa mieltä, hymyä ja naurua ihmisille ympärilläni, se tekee mutkin iloiseksi ja tunnen onnistuneeni jossain, olevani tärkeä ja merkityksellinen. Mutta kolikolla on aina se kuuluisa toinen puoli, mikään ei tietenkään ole yksinkertaista.

Sosiaalisuus myös uuvuttaa mut, tulee ähky, ei vaan jaksa ihmisiä hetkeen. Tarvitsen aikaa itselleni, itsekkäästi, etten unohda itseäni. Ihmisiin tutustuminen on rikkaus ja samalla kirous. On ihan mielettömän hienoa tuntea ihmisiä ääripäästä toiseen, jokainen upea ja uniikki omalla tavallaan. Mutta sitten se mutta, mulla ei ole aikaa kaikille. Pelkään aina loukkaavani ihmistä tutustumisen jälkeen koska niin harvoin mulla on aikaa tälle. En unohda, en pidä huonompana enkä halua työntää syrjään, mutta aika ei vaan riitä. Välillä ei sormet riitä laskemaan kenen kaikkien kanssa pitäisi käydä kahvilla, kaljalla, lenkillä, saunomassa, kylässä, PLÄÄÄÄH! Siksi aika ajoin tuntuu etten haluaisi tutustua enää kehenkään ikinä, ettei tarvitsisi sanoa ei, enkä olisi vain Tugenlento toisen elämässä.

 

Rauhaa ja rakkautta

 

Valoa ja Varjoja

Minkälaista olisikaan elämä ilman ihmisiä ympärilläni, mitä jäisi jäljelle ilman heitä? Sitä mietin kun astelin yksin lenkillä kuulokkeet korvilla. Oli se juoksuaskel tai hiipimistä, ei ollut kiire mihinkään. Näin kaiken, pienetkin asiat ympärilläni, mutta silti ympäröivä maailma ei häirinnyt. Pystyin hengittämään omaan tahtiin, etenin omilla ehdoillani, jäin katsomaan asioita mitkä itseäni kiinnostivat. Olin yksin mutta en yksinäinen. Nyt sohvalla istuessani katson kelloa, mietin mitä teen. Musiikki soi mutta se ei rauhoita. En halua olla yksin, olo on levoton. En ole surullinen, mutta oloni on tyhjä, kaipaan jotain. Onko se jotain tekemistä tai ihmisen kanssa olemista, en tiedä, mutta haluan vain mennä. Loputon taisto yksin rauhoittumisen ja sosiaalisuuden kanssa on välillä melkoista vuoristorataa.

Levoton yksinäisyyden tunne voi välillä olla niin vahva, että kuvittelen etten olisi onnellinen. Onneksi olen jo ainakin vähän oppinut muistuttamaan itseäni siitä, että mulla on elämässäni todella upeita asioita. Upean ei tarvitse tarvitse tarkoittaa mitään suurta, vaan yleensä ne pienet asiat tekevät jopa onnellisemmaksi. Suuret asiat kuten esimerkiksi oma koti on monesti liian itsestäänselviä ja niitä ei muista arvostaa, kun taas yksi pieni hymy tärkeältä ihmiseltä voi pelastaa paskimmankin päivän. Mulla on lapset, perhe, paljon hyviä ystäviä, oma koti ja mitä vielä lisäksi. Siinä on jo aihetta onneen kertakaikkiaan, sitä ei saisi koskaan unohtaa. Mutta silti sisälläni on tyhjä olo, jotain vain tuntuu puuttuvan. Haluan lähteä ulos johonkin, en edes tiedä minne. Tehdä jotain, en edes tiedä mitä. Tiedän että olen onnellinen, mutta haluan myös tuntea sen.

Mutta mitä onnellisuus lopulta on? Vaikka saisin kaiken sen minkä kuvittelen tekevän mut todella onnelliseksi, olisiko se riittävästi, en tiedä. Jos olisin onnesta sokea, näkisinkö enää ympärilleni, saati itseäni? Varjojen valtakunta ei ole ehkä se iloisin paikka, mutta siellä pystyn menemään syvälle itseeni, näkemään ihmiset ympärilläni ja etenkin itseni kaiken keskellä. Enkä oikeastaan edes tiedä mitä muuta enää tarvitsisin edellä mainittujen asioiden lisäksi, ainiin paitsi tietysti rakkautta, no niinpä niin. Sieltä se taas tuli, puuttuva palanen. Olisipa mukava olla kotona kun olisi joku kainalossa tai lähteä vaikka retkelle ja eksyä, mutta ei se haittaa, kun eksyttäisiin yhdessä. Ehkäpä jos vaan liikun mahdollisimman paljon, niin lopulta jotain tapahtuu. Mitä muutakaan voisin tehdä? Ei mua kotoa tule kukaan hakemaan, merenneito ottaa rantojen miehen mukaansa vain saduissa. Miten sattuma voisi johdattaa mua siihen mitä eniten kaipaan, jos en anna sille edes mahdollisuutta.

Mä olen ihastujatyyppiä, ollut koko elämäni ajan. Ihastun ihmisiin todella helposti. Se ei tarkoita sitä että haluan jokaisen kanssa syntisiin toimiin tai mitään muutakaan sen enempää, mä vain rakastan ihmisiä. Mutta toki on sitten myös niitä ”ihan oikeita” ihastumisia, paljonkin varsinkin nuorena. Monesti on tullut turpaan ja pilvilinnat romahtaneet, mutta onneksi se on myös opettanut samalla. Nykyään jos ihastun, mietin mistä se johtuu. Johtuuko se ulkonäöstä, äänestä, arvoista vai siitä kaikista tärkeimmästä, mitä nään toisen sisällä. Olisi tekopyhää väittää etten välittäisi esimerkiksi ulkonäöstä yhtään, mutta kaikki ulkoinen, pintapuolinen kuori jää valovuosien taakse, jos näen jotain kaunista ihmisen sisällä. Jos sitä ei ole, ihastus katoaa yhtä nopeasti kuin on tullutkin. Jos taas pääsen kurkistamaan pinnan alle, niin sitten mennään.

Yritän välillä tehdä itselleni suojakuoren, etten antaisi itseni tuntea pientäkin ihastusta ihan järkyttävän vahvasti, mutta ei siitä mitään tule. Eikä se edes haittaa mua enää. Tottakai se aina tuntuu pahalta ja harmittaa kun tulee turpaan, mutta mä olen huomannut, että kestän sen. Kun ihastun mun maailmani muuttuu, siitä tulee ihmemaa, se saa mut elämään. Valtavia tunteita, romantisointia, haaveilua, pilvilinnoja, kunnes yleensä rysähtää kerralla tai valon sokaisema mies vaipuu hiljalleen varjojen valtakuntaan. Saatan jopa tuntea ja kuvitella niin vahvasti, että se todella saa mut tuntemaan itseni todella onnelliseksi. Ei ole vaikea arvata miten siinä käy jos ei natsaakaan, mutta toisaalta, jos nuo tunteet saa mut eloon niin miksei. Ja toisekseen voin ottaa turpaani vaikka miljoona kertaa, jos on pieninkin mahdollisuus että löydän vierelleni sielunkumppanin. No pain no gain, jos en anna itseni tuntea, en anna itselleni mahdollisuutta.

Valo on tärkeää, te ihmiset ympärilläni saatte mut hehkumaan. Mutta niin on myös varjoissa itseeni meneminen, sieltä mun moni kirjoituskin on syntynyt ja opettanut mua paljon omasta itsestäni. Kaikki tunteet ovat tärkeitä ja vievät eteenpäin, tavalla tai toisella. Aika näyttää kuinka monesti vielä tulee pataan, mutta loppuen lopuksi olen todella onnellinen nyrkkeilysäkki.

Rauhaa ja rakkautta

Sinulla Sisustettu

Tänään tapahtui jotain outoa. Asiakasta kuljettaessa alkoi radiosta soimaan tutun kuuloinen biisi. Sitten tapahtui jotain, pallea meni lukkoon ja kyyneleet meinasi tulla väkisin silmäkulmista ulos. Ihan järkyttävän voimakas tunne hakkasi lekalla itseensä ulos kivimuurin läpi, jota yritin pitää pystyssä ettei asiakas ala ihmettelemään. Sain kuitenkin nieleskeltyä ja loputtoman pitkältä tuntuneen matkan hoidettua ilman paikallista sadekuuroa. Mitä helvettiä just tapahtui, miksi se kappale avasi kaikki lukot sisälläni?

Olen kuullut tuon kappaleen ennenkin. Se kertoo siitä, mitä päivittäin ajattelen ja kaipaan. Se on katsonut mua silmiin, sukeltanut syvälle sisään, saanut mut uskomaan, haikeasti hymyillen itkemään, riisunut mut alasti ja tehnyt musta haavoittuvaisen ihmisjoukon keskellä. Se on näyttänyt sen mitä mä olen, mitä mun sisälläni on. Siitä mä haaveilen, se on kuin valveuni kun istun hiljaa ja katson kauas, niin kauas etten näe mitään, ainoastaan kuulen sävelen ja sanat jotka tunnen sisälläni. Järkyttävän voimakasta tunnetta säikähtää ja sitä ei välttämättä ymmärrä, eikä tarvitsekaan. Jos se avaa mut sisältäni, se myös johdattaa eteenpäin. Tunteella, ei järjellä vaikka sitä kuinka yrittää. Se on kaiken arvoinen, korvaamaton. Muistan sen menneisyydestä, tunnen sen nyt, koen ehkä joku kaunis päivä vielä.

Jos haluat tietää miten tehdään hyvä ensivaikutelma ihmiseen, älä vaan tule kysymään multa neuvoa. Silloin kun omalta puoleltani on pienikin kipinä toista kohtaan meen täysin solmuun. Sosiaalisesta sanavalmiista kaverista tulee pelokas ja epävarma, rusetista umpisolmu. Oon kuin mykkä kirjailija, joka aina unohtaa että yksi elämän hienoimpia asioita on riisua itsensä alasti, avata itsensä, olla aito, haavoittuvainen, ottaa riski koska se on sen arvoista. En uskalla sanoa mitään tai kysyä koska pelkään vastausta. Sitten istun kirjoituskoneen äärellä kertoen tunteitani ja ajatuksiani, samalla kun niiden kohde on askel askeleelta kauempana ja joku rohkeampi sanoo ääneen sen, mitä mun olisi pitänyt.

Yksi elämän hienoimpia ja samalla raskaimpia asioita on oikeus valita. Silloin kun tietää tai luulee tietävänsä mitä haluaa, on hienoa ja voimaannuttavaa tehdä juuri niin kuin itsestä tuntuu. Voi sanoa kyllä, ei tai ehkä, tai olla vain sanomatta mitään. Se on myös rohkeutta, tehdä valinta itsensä takia, sen perusteella miltä itsestään tuntuu. Pelko ja epävarmuus taas tekevät valinnoista vaikeita, saati sitten koettu elämä ja sen tuomat pettymyksen haavat. Monesti olisi hienoa pystyä tekemään valinta pelkäämättä sen tuomaa riskiä uudesta haavasta. Mutta olisiko se silloin sen arvoista, tuntuisiko hyvät asiat niin upeilta jos huonot asiat eivät olisi niiden vastavoimana. Kaikki haavat eivät välttämättä parane ja voimat eivät riitä ottamaan riskiä uusista. Mutta ehkä kuitenkin. Ehkä se tarvitsee vain yhden kerran, sen tunteen, valveunen jossa pystyy tuntemaan kun leijailee, jossa ainut aisti on tunne sisällä. Tunne joka piirtyy eteesi kauniina sielunmaisemana, saa sydämen sykkimään ja antaa sielulle toivon kietoutua toiseen.

Mun lapseni kysyivät multa et haluanko tyttöystävän. Tottakai mutta kun ei se ole niin yksinkertaista. Ensin pitää tutustua, ihastua, kokea yhdessä, rakastua. Toiselle oli tullut paha mieli kun joudun jäämään yksin kotiin kun ei ole mun viikkoni heidän kanssa. Kerroin että mulla ei ole mitään hätää, eikä mun tarvitse yksin olla, onhan mulla perhe ja ystävät. Mutta totuuden siemen siellä taas oli. Lapset tulevat aina olemaan mun elämäni tärkein asia, kallein aarre. Sitten on ystävät ja perhe, mun tukipilarini läpi elämän, myötä- ja vastoinkäymisissä, aina. Mutta silti musta tuntuu että olen yksin. Se ei vedä mua maanrakoon tai imaise merten syvyyksiin, se on kuin puuttuva palapelin pala, haikea kaipaus, mutta myös toivonkipinä. Miljoonakaan askelta eteenpäin ei vie siitä kauemmaksi, se on kuin varjo joka seuraa. Onneksi varjoa ei ole ilman valoa ja todellisuudessa jokainen askel vie lähemmäs sitä, mitä en voi vielä ennalta tietää. Ehkä joskus tulevaisuudessa otan viimeisen askeleeni yksin ja voin hymyillen katsoa kahta käsi kädessä kävelevää varjoa.

Olen sisustanut kotiani hiljalleen ja se onkin jo aika kiva paikka. Varsinkin lasten siellä ollessa se tuntuu enemmän kodilta, meidän yhteiseltä turvasatamalta. Mutta yksin ollessa jotain vielä puuttuu, pala sinua, kuka ikinä oletkin. Ehkä silloin kotini olisi vihdoin täydellinen kun se ja sydämeni olisi sinulla sisustettu.

Rauhaa ja rakkautta

Yhden Päivän Totta

Leilaijen kun tietä eteenpäin kuljen. En tarvitse karttaa, riittää kun silmäni suljen. Olen perillä taas, siellä missä mun hyvä on, onnen mittarina hymy loputon. Täällä mieli rauhoittuu, on helppo hengittää, sydän levollinen rytmiin tunteen tykyttää. luurit laitan korviin, silmät suljen, ääntäsi seuraan, sun luokses kuljen. Vain hiljaisuus ja äänesi sun, sielun herättää voi, se lempi levyni on, se aina päässäni soi. Kunpa oisit nyt tässä, luonani läsnä, nyt vain mieleni täytät, niin kauniilta näytät. Sitten silmäni avaan, maailmaan oikeaan palaan, ei levysi soi, en sua nähdä voi. Kyynel poskellani mietin, se pieni hetki jonka vietin, oli täydellinen, mitään vaihtais en.

Kesäpäivänä taas sut pilvissä nään, pisaroissa kosketukses tunnen, kun sateeseen jään. Kuin puut lehdistä, syksy alasti mut riisuu, mielen turtuneen, miehen murtuneen. Ensilumi toivon antaa, lumesta sut muotoilen, mut kuten haaveeni mun, sulat suudellen. Kevään tullen herään, kirjoitan lauluni sulle, se täynnä elämää on, kahden kohtalon. Kuinka kaipaankaan sua, vaikka vieras olet, silti mieleni täytät, askelten suunnan näytät. Olet vahva olet heikko, olet kaunis olet peikko, sieluasi tunne en, mut silmistäsi näen sen.

On mieleni apea, kadulla kuljen, kiviä potkin, lounaani hotkin. Kunpa voisin kelloa siirtää, päästä hiljaisuuteen, sut mieleeni taas piirtää. Sitten äänen kuulen, niin jumalaisen, voiko se olla, se on mitä luulen. Tulet vastaan hymyillen, silmäni loistaa, täytyy pelko poistaa, tätä ryssi en. Niin monta sanaa, mut ei yhtään oikeaa, vain paskaa pystyn suoltamaan, vaikka sydämeni roihuaa. Jatkat matkaa, mä hiljaa hymyilen, mut sisälläni huudan sen, sua haluan, sut tarvitsen. Yksi kaunis päivä elämään herään, rohkeuden kerään ja juoksen sun perään. Ehkä turpaani saan ja työnnän sut pois, mut siitä viis, kerron siis: kunpa silmät auki kerran, oisit totta päivän verran.

Rauhaa ja rakkautta

Elämän Tarkoitus

Miksi lumi on valkoista? Miksi keskiviikko on keskiviikkona, vaikka viikon keskikohta on torstaina? Miksi köyhyys tekee onnettomaksi, mutta raha ei tee onnelliseksi? Miksi toiset on sikarikkaita ja toiset joutuu juomaan kuravettä, kuolemaan nälkään? Miksi rakkauden etsiminen tekee rakkauden löytämisestä vaikeampaa? Miksi kaunis ihminen näkee itsensä aivan jonain muuna? Miksi juuri tänään olen tuntenut olevani ihminen parhaimmillaan, vaikka kaikki tuntuu olevan kuten ennen? Mikä on elämän tarkoitus?

On olemassa kysymyksiä, helppoja ja vaikeita ja jotain siltä väliltä. Oli kysymys mikä tahansa, miten tahansa ilmaistuna, on sen perimmäinen tarkoitus jotain mitä me emme varmaan ikinä tule löytämään. Elämän tarkoitus on yhtenä palasena aivan järjettömän suuri pulla nieltäväksi ja siihen kyllä tukehtuu välittömästi. Mutta olisihan se mukava tietää, varsinkin silloin kun elämänpuu ei anna sitä tuoreinta hedelmää, että mitä helvettiä täällä tekee? Tiedän että on miljoonia ja taas miljoonia ihmisiä kellä on asiat huonommin ja osaan arvostaa sitä mitä mulla on, mutta silti mulla on oikeus miettiä ja murehtiakin myös omaa elämääni.

Mulla oli joskus haave, että haluaisin olla ihminen joka pystyy auttamaan muita ihmisiä. En tiennyt miten sen tekisin, mutta kuvittelin että mulla on oltava joku syy olla täällä. Sitten aloin peilaamaan omia vahvuuksiani siihen, mistä haaveilin salaa. Lopulta tulin siihen tulokseen, että ei meikäläisen avuilla mitään suuria tekoja tehdä. Aina mä olen ollut epävarma mutta silloin kolahti ja kovaa, ei tule jätkästä mitään. Tai olinhan mä hyvä jätkä, mutta ei se mulle ole koskaan riittänyt. Se on hullu ajatus koska kuitenkin uskon ja ajattelen, että me kaikki ollaan yhdenvertaisia, paitsi minä jos en onnistu. Elämän tarkoitus oli mulle määritelmä itsestäni ja niin sanotusta tarkoituksesta, mitä ei sitten ollutkaan. No, elämää mä olen kuitenkin aina rakastanut, kävi miten kävi.

Syy miksi taas kirjoitan epävarmuudesta ja elämän suurista kysymyksistä on ihmiset ympärilläni ja tietenkin minä itse kaiken keskellä. Haluaisin edelleen auttaa ihmisiä, siksi hain opiskelemaan psykologiaa. Mietin että miten tämmöinen keskiverto oppilas, peruspertti voisi päästä top 3 vaikeimpaan opiskelupaikkaan, miksi edes yrittää. Yksinkertaista, sen takia että mä haluan sitä ja yrittämättä en saa edes mahdollisuutta toteuttaa sitä mitä elämältä haluan tai ainakin luulen haluavani. Niinhän me lapsillekin opetetaan. Pienikin mahdollisuus on parempi kuin nolla ja ainakin olen tehnyt jotain asian eteen. Epäonnistuminen ei ole virhe, vaan merkki siitä että olet yrittänyt.

Blogin kirjoittamisen ja omaan itseeni tutustumisen myötä olen huomannut kuinka paljon mulla on opittavaa itsestäni ja kuinka paljon meitä onkaan. Jos haluaa vastauksia on uskallettava kysyä ensin. Ennen pelkästään sätin itseäni kun tein virheen tai en onnistunut, ”miksi oon niin vitun tyhmä”. Nykyään ymmärrän sen että kaikki tekee virheitä ja on rohkeata uskaltaa myöntää ne, jonka jälkeen pitää uskaltaa kysyä itseltään miksi. Se on pitkä ja kivinen tie, mutta en mä askeltakaan vaihtaisi. Historian kirjoja ei voi kirjoittaa uusiksi, mutta niitä voi jatkaa siitä mihin viimeisin askel on painautunut, parempaan suuntaan.

Mä näen ympärilläni paljon upeita, kauniita ihmisiä. Joka kerta kun näen epävarman ihmisen, mietin kuinka voisin auttaa tätä. Miten voisin kertoa, että herää pahvi, etkö sä näe miten huikea tyyppi sä olet, pystyt mihin vaan kun uskallat yrittää. Ehkä kaikki ei ole naiivisti mahdollista, mutta todella moni asia on. Kunpa vain näkisit itsessäsi saman kuin minä. Osaan kyllä rohkaista ja myötäelää, ymmärtää ja kyseenalaistaakin, silloin kun energia riittää. Mutta multa puuttuu tiettyjä eväitä, paljon ymmärrystä siitä miten ihmismieli toimii. Ehkä joku päivä mä vielä pääsen opiskelemaan ja musta tulee ihmismielen auttaja. On se kyllä toisaalta aika huvittavakin ajatus, hullu psykologi, heh. Ehkä mä kuitenkin olen hullu hyvällä tavalla.

Sinä olet kaunis, sinä olet taitava, sinä olet upea. Jos olet tehnyt mielestäsi väärin, myönnä se. Jos sen jälkeen tuntuu liian pelottavalta kysyä miksi, mietitään yhdessä. En ole psykologi, enkä muutenkaan ammattilainen, mutta olen ystävä rinnalla. Aina en jaksa olla tukena, mutta sitähän käsi kädessä kulkeminen on, molemmat pitävät kiinni ettei toinen pääse tuuliajolle. Mitä sitten on elämän tarkoitus? Ehkä se oletkin sinä itse.

 

Rauhaa ja rakkautta

Sinun Silmin

Moi!

Teille kaikille, tai oikeastaan juuri Sinulle. Mulla on ikävä sua. Tiedän etten välttämättä aina käyttäydy niin tai näytä sitä, mutta usko pois, kaipaan sua. Tiesitkö muuten että myös tykkään susta todella paljon, olet mulle todella tärkeä. Tainno mitä sitä pihtaamaan, rakastan sua ihan mielettömän paljon. Arvostan jokaista hetkeä kanssasi kun tuupataan ylämäkeen tai mennään tukka putkella syöksylaskua, joskus hitaasti liu’utaan, toisinaan taas vaan istutaan hiljaa paikallaan. Sun kanssasi on mukava puhua, se rauhoittaa. Tosin ei sun kanssasi edes tarvitse sanoja, läsnäolosi tunteminen riittää. Mutta kuka Sinä olet? Kuka Minä olen?

Sinä olet kaikki, ystäväni, perheeni, sukuni, kaikki ketä silmilläni katson. Sinä olet juuri sellainen kuin olet, vaikka omin silmin sinua katsonkin. Sinä olet ainutlaatuinen, hieno juuri sellaisena kuin olet. Ehkä olet joskus epävarma, pidät itseäsi huonona tai epäonnistuneena, ei se haittaa. En katso sinua nyt silmiin, mutta olen monesti katsonut, ja usko minua, minä tiedän, sinä olet upea. Kun minä tai kuka tahansa uskoo sinuun, niin voit uskoa myös itseesi, olen siitä ihan varma. Minä näen sinut, toivoisin että näkisit myös itse itsesi. Ja mistä minä voin sen tietää? Koska sinä olet myös katsonut minuun, nähnyt minut, kun en ole itse siihen pystynyt. Kiitos.

Joskus tai aika useinkin musta tuntuu että olen heikko, hiiri leijonien valtakunnassa. Teen paljon virheitä ja epäonnistun, tunnen oloni saamattomaksi. Kun ei usko itseensä, on vaikea kuvitella, että kukaan muukaan muhun uskoisi. Unohdan välillä mitä merkitsen ihmisille, tuntuu kuin en olisi olemassakaan. Ja kuinka väärässä osaankaan siinä olla. Se kaikki on heijastusta omasta epävarmuudestani. Siksi mä kaipaankin välillä kannustavia sanoa, jonkun joka muistuttaa siitä kuka olen. Tiedän että mun on itse nähtävä kuinka upea olen ja uskottava itseeni, rakastettava itseäni. Mutta se että joku kertoo sen välillä, joku joka näkee minut minuna, todella auttaa myös itseäni näkemään, muistamaan sen, minkä niin monet pinnalliset ajatukset peittävät alleen.

Viimeiset vuodet ovat menneet melkoista vuoristorataa. Lukuisat kerrat oon miettinyt että olen heikko. Usein se johtuu siitä, että tunnen pienetkin asiat niin voimakkaasti. Jotkut osaavat vaan käsitellä asiat tai lakaista ne maton alle ja jatkaa matkaa. Mä olen jossain siinä välimaastossa. En halua, ehkä pystykään lakaisemaan mitään maton alle ja todellakin tunnen. Olen myös oppinut käsittelemään tunteitani, mutta monesti huomaan, että vain teoriassa. Tiedän kyllä miten pitäisi tehdä, mitä sydän haluaa, mutta silti..

En monestikaan näytä käytökselläni olevani se ihminen, mitä olen kirjoittanut, en ainakaan kaikille ihmisille ketkä kuuluvat elämääni. Poden siitä usein huonoa omaatuntoa. En tosin siksi että olisin muka kirjoittanut häränpaskaa. Mun kirjoitukseni eivät ole aina sitä mitä olen, vaan sitä mitä haluaisin olla. Oivalluksia, virheiden myöntämistä itselleen, halua olla parempi ihminen itselleen ja muille. Mä vain haluan sitä niin helvetin paljon, että petyn niin saatanan paljon kun huomaan epäonnistuneeni. Se on paska tunne, ihan perseestä, epäonnistua olla ihminen kuka haluaisi olla. Ja heh, armollisuudesta itseään kohtaan en viitsi sanoa mitään.

Mun heikkouteni johtuu monesti siitä, etten näe tai muista vahvuuksiani. Teen ihmissuhteissakin paljon virheitä tai en toimi niin kuin pitäisi tai siltä musta ainakin tuntuu. Se tuntuu välillä epäonnistumisena ihmisenä. Unohdan että paskainen peili ei näytä todellista kuvaa itsestäni. Ehkä nyt juuri ei ole se hetki tai sitten on, mutta aika ajoin tarvitsen apua sinulta, että kertoisit kenet näet kun katsot minua. Sinun silmin.

 

Rauhaa ja rakkautta

%d bloggaajaa tykkää tästä: