Aavikon Erakko

Katsoin tänään varmaan kymmenennen kerran dokumentin Surnu-Pekasta, Vätsärin erämaassa elävästä erakosta. Pienessä hirsikämpässä asuva Pekka on elättänyt itsensä poromiehenä, kalastajana ja metsästäjänä. Nykymaailman meno ei juuri tätä koko elämänsä enemmän tai vähemmän yksin ollutta lapinmiestä hetkauta. Dokumentista tulee vähän surullinenkin olo, mutta toisaalta mieletön ylpeyden tunne miehen puolesta, joka elää elämäänsä omilla ehdoillaan, muut saa tulla ja mennä miten haluavat. Naisiakin on joskus pirtillä käynyt, mutta ei Pekka ole sitten iskemään lähtenyt. Dokumentti koskettaa joka kerta kun sen katson ja siihen on varmasti syynsä.

Joulukuu on ollut todella rankka. Marraskuun pieni Suomi-loma oli todella voimaannuttava ja kantoi hetken. Hiljalleen kuitenkin stressi, ikävä, sydänsurut, syyllisyydentunne ja epävarmuus alkoivat hiipiä takaisin mieleen. Se on petollista koska ne tunteet eivät iske heti päin naamaa, jolloin olisi helpompi vaan pysähtyä ja havahtua. Tiesin että kaikki ei ole hyvin, mutta en osannut ottaa niitä tunteita tarpeeksi vakavasti, luulin että homma on hanskassa. Sitten kävi se mikä mun olisi pitänyt aavistaa jo kauan aikaa sitten. Bäng, kaikki päin naamaa, pysähdyin kuin seinään, se kuuluisa tulivuori räjähti. Kaikki paska tuli kerralla ulos ja en tiennyt mitä helvettiä mun pitäis tehdä. Sitten hetken päästä mieli taas kirkastui ja oivalsin taas jotain.

Tää itseensä tutustuminen on ollut todella antoisaa, mutta samalla todella rankkaa. Nyt on alkanut jo välillä naurattamaan kun tuntuu että miehestä ei löydy kuin vikoja ja puutteita. Vaikeita juttuja ja välillä on täysin hukassa miten niitä voi käsitellä, mutta se on vaan pakko, että voi olla sinut itsensä kanssa ja hyväksyä itsensä. Ja toki oon oppinut enemmän arvostamaan omia hyviä puolia ja luottamaan itseeni ja omaan intuitioon. Ylpeä en osaa vielä itsestäni olla, mutta kyllä sekin päivä vielä koittaa. Haluan mieluummin kokea hetken tuskaa siitä että hyväksyn huonot puoleni, kuin kärsiä niistä piilevänä piruna lopun elämääni. Ja siten pystyn myös kehittämään itseäni, kun ensin tiedostan ja myönnän että jotain kehitettävää on. Tärkeintä on olla myötämielinen ja armollinen itseään kohtaan. Meissä kaikissa on huonoja puolia ja puutteita, mutta me ollaan silti upeita tyyppejä, sitä ei pitäisi koskaan unohtaa.

Ei ole sattumaa että katsoin tuon dokumentin Pekasta juuri nyt. Mä olen hyvällä tavalla kateellinen hänelle, miten hän ei ole riippuvainen muista ihmisistä. Ehkä se tuo surua ja yksinäisyyttä mukanaan myös kun on ollut enemmän tai vähemmän yksin koko elämänsä, mutta silti Pekasta huokuu tietynlainen rauha, vaikka kessua palaa enemmän kuin laki sallii ja joka toinen sana on kirosana. Oon ikävöinyt mun läheisiä täällä paljon, joitakin lyhyemmän ajan, joitakin yli kuusi vuotta. Se raastava tunne ei vaan meinaa hellittää ihan sama mitä teen. Se on myös tavallaan aika petollista, se luo odotuksia. Se että ikävöin teitä kaikkia, saa mut luomaan odotuksia teistä. Rupean miettimään et kuka mä olen teille, mitä mä merkitsen. Unohdan sen että oon vain yksi palanen teidän elämän palapelissä, että kaikilla on omat murheensa, arki ja kiireet. Odotan hirveästi että jotain tapahtuisi ja kun niin ei käy niin petyn, en ihmisiin, vaan omiin odotuksiini. Ehkä se johtuu siitä että suurin osa mun oman palapelin palasista on niin kaukana musta. Se mikä Surnu-Pekassa eniten kolauttaa, on se että se antaa perspektiiviä omaan elämään. Pekalla ei juuri ihmisiä ole ympärillään, mulla on vaikka millä mitalla, oli ne kuinka kaukana tahansa, siitä pitää olla kiitollinen. Ja Pekka auttoi mua ymmärtämään mitä mun täytyy tehdä.

Se mitä oivalsin on että mun täytyy tehdä nyt jotain eritavalla kuin tähän asti. Oon kyllä tutustunut itseeni ja olen enemmän oma itseni kuin koskaan, mutta silti jotain puuttuu. Mä en vaan riitä itselleni ja oon taas hakenut sitä riittoisuuden tunnetta muista ihmisistä. Se mitä mä nyt tarvitsen, on että musta tulee Surnu-Pekka, erakoidun. En tarkoita sillä sitä että mököttäisin yksin ja vaipuisin itsesääliin, vaan että mä ”jätän teidät rauhaan” hetkeksi. Poistin pari päivää sitten Facebookin ja Instagramin mun puhelimesta. Oli todella vaikeata myöntää itselleen miten koukussa niihin on. Luen kymmenen kertaa päivässä samat päivitykset ja laitan selfiepäivityksiä, että näkisin kuinka moni niistä tykkää ja miten niihin reagoidaan. Se tuo teitä lähemmäs mua, mutta väärällä tavalla, huomiota hakemalla. Myös blogin kanssa on käynyt samalla tavalla. Kirjoitan takuulla koko sydämelläni rehellisesti, mutta mulle on tullut liian tärkeäksi se että kuinka moni näitä kirjoituksia lukee. Oon pettynyt kun lukijamäärä vähenee koko ajan ja määrittelen itseäni sen perusteella, enemmän tai vähemmän. Tuntuu tosi typerältä ja mua hävettää, että edes ajattelen niin.

Tää kirjoittaminen on ollut yks mun elämäni parhaita asioita mitä mulle on tapahtunut. Ja on ollut ihan älyttömän upeata saada aivan valtavan ihanaa palautetta ja että ihmiset on todella voineet samaistua mun ajatuksiin ja saaneet voimaa kirjoituksista. En siis missään nimessä halua, että kukaan luulisi ettenkö olisi äärimmäisen kiitollinen siitä kaikesta, se merkitsee mulle ihan mielettömän paljon. Se että mä en voi tuntea itseeni muiden ajatusten kautta, ei tarkoita sitä ettenkö saisi ihan mielettömästi voimia teiltä ihanilta ihmisiltä. Mun täytyy vaan oppia näkemään itse itseni semmoisena kuin niin moni teistä mut näkee. Parhainta tässä kirjoittaessa on, että tässä mä olen aidointa omaa itseäni, kaikki tulee suoraan sydämestä.

Se että en aio olla yhteydessä ihmisiin ei tarkoita sitä ettenkö välittäisi ja etteikö muhun voisi olla yhteydessä, päinvastoin. Mulle voi aina laittaa viestiä tai soittaa. Autan aina niin hyvin kuin pystyn, kuuntelen kaikki maailman murheet ja olen varmasti aina teitä varten. Ja mun luo voi myös tulla kylään, ovet on aina avoinna täällä aavikon muumitalossa. Mun on vain tehtävä tää itseäni varten, nähtävä itseni ja kuka mä todella olen, näytettävä että mä riitän itselleni ilman että tarvitsen siihen pönkitystä muilta. Mun on opittava rakastamaan teitä ilman että se repii mua rikki ja särkee mun sydämen. Te teette mut todella onnelliseksi, tuotte lämmön mun sydämeen, väritätte harmaan taivaan ja tuotte valon pimeimpäänkin hetkeen. Nyt on vaan korkea aika että opin myös itse tekemään saman itselleni.

Rauhaa ja rakkautta

Rauhallista Joulua

Ilmat kylmenee, lumi sataa maahan, syksy taittuu talveen. Kadut, pihat ja parvekkeet täyttyvät valoista ja koristeista. Kaupat ja telvisio soitattavat lauluja aamusta iltaan. Kalenterin luukut aukeaa, toisilla päivä kerrallaan, toisilla kaikki kerralla ”vahingossa”. Lasten pitäisi olla kiltimpiä että saavat lahjoja, mutta ovatkin sen sijaan entistä pöllömpiä koska jännittää niin vietävästi. Jokin lähestyy, jokin muuttaa kaiken meidän arjessa. Toisille se on uhka, toisille mahdollisuus. Jotkut aloittavat sen järjestämisen ja siitä nauttimisen jo marraskuussa, toiset venyttävät mahdollisimman pitkälle ettei tarvitsisi tehdä mitään. Niin kuin joka vuosi, joulu lähestyy, halusit tai et.

Mulla on aivan mielettömän lämpimät muistot mun lapsuuden jouluista. Joulun perinne oli että melkein koko suku kokoontui aina yhteen paikkaan, aikuiset ja lapset. Pöydät notkui herkkuja, jatkuva iloinen porina täytti isot maalaistalon huoneet. Kaikki istuivat yhdessä valtavan suuren pöydän ääressä syömässä. Velipoika ja serkku kilpaili joka vuosi kumpi syö enemmän, palkintona taisi olla ennemminkin jäätävä ähky ja ummetus kuin kunnia. Ruuan jälkeen tuli joulupukki, laulettiin kuorossa pukille viisut, jaettiin lahjat ja päästiin itse asiaan, lahjojen aukomiseen. Rehellisesti sanottuna en muista menikö asiat tuossa järjestyksessä, mutta ei sillä ole mitään väliä. Nyt kun oon asiaa miettinyt niin en juuri välittänyt ruuasta, en halunnut tai uskaltanut laulaa pukille, lahjat oli kivoja mutta ei ne ollut niin tärkeitä kuitenkaan loppuen lopuksi. Kaikista tärkeintä oli se tunnelma mikä me kaikki ihmiset tehtiin, yhdessä.

Myöhemmin joulu muuttui. Perinteinen joulu suvun kesken loppui ja sitä vietettiin oman perheen kesken. Se oli erilaista, mutta myös tosi ihanaa. Nuorena poikana joulu muuttui taas, silloin se ei merkinnyt mulle enää oikein mitään. Vanhempien eron jälkeen tuntui, että mitään niistä lapsuuden muistojen jouluista ei ollut enää jäljellä. Oli ihana käydä äidin ja isän luona jouluaattona tottakai, mutta jotain puuttui, tai niin tunsin silloin. Muutaman vuoden ajan kaava oli aina sama, ensin kyläilyt, sitten baariin. Oli mulla sen verta joulumieltä, että pukeuduin välillä joulupukiksi savuiseen yökerhoon. Joulu ei enää tuonutkaan mulle sitä iloa ja lämpöä kuin ennen, vaan se toi vaan enemmän pintaan surun mitä tunsin.

Sitten oli aika perustaa oma perhe ja taas joulunaika toi onnentunteen sydämeen. Suurimman ilon toivat lapset, jotka niin vilpittömästi nauttivat siitä yhdessäolosta, joulun taiasta. Lapsista meidän pitäisikin ottaa oppia, eikä pelkästään jouluna. Se vilpitön onnellisuus siitä että tärkeät ihmiset on lähellä ja läsnä on niin uskomatonta, että sydän meinaa pakahtua. Saatetaan toivoa miljoona lahjaa, mutta silti voit aina silminnähdä että tärkeintä on yhdessäolo. Nuo kaksi pientä aarretta on opettaneet mulle niin paljon elämästä. Joku kaunis päivä kun he ovat isoja poikia mä vielä kerron nöyränä ja kiitollisena kuinka he ovat kasvattaneet mua ihmisenä, enemmän kuin mikään.

Nyt eron jälkeen joulu tulee taas olemaan erilainen, mutta se ei tarkoita että silloin pitäisi olla surullinen. Täällä ei lumi sada maahan, joululauluja ei juurikaan kuule muualla kuin kotona ja kadut ei täyty valoista ja koristeista. Nuo asiat saattaa olla ehkä maisema, missä me joulu nähdään, mutta se ei tarkoita etteikö joulua voisi olla ilman noita asioita. Luulen että ilman lunta, valoja ja lahjojakin meillä jokaisella on se tärkein mitä jouluna voidaan saada, toisemme. Jouluna me monesti muistetaan nämä asiat, mutta entä jos se olisikin meidän jokapäiväistä elämää? Entä jos me muistettaisiin jokaisena päivänä vuodessa, ilman mitään eristyistä syytä, meidän lähellä olevia tärkeitä ystäviä. Ei ehkä teoilla tai sanoilla, mutta sydämessämme.

Joulu voi olla erilainen, jouluna voi rikkoa perinteitä, jokaisella on oikeus päättää minkälaisen joulun itselleen haluaa. Voit olla iloinen tai surullinen, mutta yksi asia ei muutu koskaan, joulun suurin taika on tärkeissä ihmisissä meidän elämässä, lähellä ja kaukana. Monesti suru vie meidän ajatukset pois siitä tosiasiasta että meillä on hyvä elämä. Koitetaan muistaa ne hyvät asiat elämässämme jouluna ja niinä muina 364 päivänä. Annetaan hetki toisillemme, se on paras lahja mitä jouluna voi saada. Suurin osa mun elämän tärkeistä ihmisistä on kaukana musta jouluna. Musta olis ihana nähdä teidät, halata ja viettää aikaa teidän kanssa. Se etten voi tehdä sitä tekee mut surulliseksi, mutta samalla niin mielettömän kiitolliseksi, taas. Mulle joulun taika on onnelliset kaksi reipasta poikaa joilla on rakastavat vanhemmat ja te rakkaat mun ajatuksissa, lämmittämässä mun sydäntä tuhansien kiometrienkin päässä.

Rauhallista joulua.

Oletan, Siis Olet

Tervetuloa valintojen maailmaan. Sulla on edessäsi kaksi pilleriä, punainen ja sininen. Sininen ei ole sitä mitä ajattelit, joten älä tee valintaasi vielä.

Punaisen pillerin valittuasi elämästäsi tulee yksinkertaista ja helppoa. Tiedät mitä muiden elämässä tapahtuu kuulopuheiden perusteella ja niistä on helppoa tehdä omat johtopäätöksensä. Osaat lukea toisia ja oot niin hyvä ihmistuntija että sun ei tarvitse koskaan kysyä mitä toinen ajattelee tai miltä siitä tuntuu. Kiusalliset keskustelut on mennyttä elämää koska aina voi olettaa mitä toiselle kuuluu ja elää sen perusteella luomassaan todellisuudessa. Oot aina oikeassa.

Sinisen pillerin valitsijoilla elämä ei tule koskaan enää olemaan yksinkertaista. Kyseenalaistat kaikki huhut ja kuulopuheet toisista ihmisistä ja sun pitää aina kysyä ihmiseltä itseltään ”miksi?”, että saisit tietää totuuden. Joudut käymään pitkiä keskusteluja, kuuntelemaan mitä toiselle kuuluu, mitä tämä ajattelee, miltä tästä tuntuu. Kauheinta tässä kaikessa on se että saatat jopa oppia tuntemaan ihmisen aidosti omana itsenään, etkä omien odotuksiesi ja olettamuksiesi heijastumana. Huomaat että et voikaan tehdä toisesta mielikuvasi täydellistä partneria.

Otit punaisen pillerin. Sulla on jo jonkin aikaa ollut surullinen olo kun et oo saanut mielestäsi tarpeeks rakkautta. Toinen vaan makaa sohvalla, sitä ei kiinnosta sun jutut yhtään, se ei halua olla sun lähellä, ei harrastaa seksiä, se ei rakasta sua enää. Se oli kuulemma jutellut kaupungilla jonkun vastakkaisen sukupuolen kanssa. Huhhuh, sä niin arvasit tän. Pieni alakulo muuttuu koko kroppaa puristavaksi ahdistukseksi, oleminen tuntuu mahdottomalta. Mietit mitä voisit tehdä, mitä oot tehny väärin, miks toi tekee noin. Et kestä enää ja yks kaunis päivä räjähtää. Syytät toista omasta pahasta olostasi, väität et se ei enää rakasta sua ja on kiinnostunu muista enemmän kuin susta. Kerrot toiselle tasan tarkkaan mitä se ajattelee ja miltä siitä tuntuu. Toinen ei puhu mitään, lähtee vaan pois, surullisena. Tunnet huonoa omaatuntoa, etkä tajua miks toinen vaan kaikkoaa kauemmas, miks asioiden sanominen ei auttanut mitään. Punainen pilleri 1 – Parisuhde 0.

Sininen pilleri naamariin. Taas sulla on surullinen olo, koska susta tuntuu että kaikki ei ole kohdallaan, tunnet olosi välillä tosi yksinäiseksi. Oot huolissasi toisesta koska se vaikuttaa tosi väsyneeltä, eikä ole oikein oma itsensä. Mutta olipa mukava et se oli jaksanut nähdä ystäväänsä, joka on toista sukupuolta, toivottavasti se piristi. Yrität tehdä kivoja asioita toiselle, pidät huolta että sillä on kaikki mitä se tarvitsee, mut huoli vaan painaa koko ajan. Sitten yhtenä iltana pyydät toisen mukaan, otat kädestä kiinni, katsot silmiin ja kysyt että onko sillä kaikki hyvin, mitä sille kuuluu. Kerrot että susta on tuntunut yksinäiseltä ja surulliselta ja et susta olis ihana tietää missä mennään. Toinen purskahtaa itkuun, lohduttoman surulliseen itkuun, mutta samalla tuntee äärettömän suurta helpotusta. Juttelette ja selviää, että toinen on todella väsynyt, työ ja arki on vaan ollut liikaa. Et oo saanut rakkaudenosoituksia koska toinen on ollut yksinkertaisesti liian poikki. Kun toinen oli nähnyt ystäväänsä, olivat he jutelleet siitä et se rakastaa sua ihan mielettömän paljon ja siitä tuntuu pahalta kun ei jaksa olla sulle täydellinen partneri. Susta tuntuu pahalta toisen puolesta, mut sun kropan valtaa lämmin tunne. Sulle maailman tärkein ihminen kärsii ja tarvitsee apua ja aiot tehdä kaikkesi että sillä olis mahdollisimman hyvä olla. Puhutte, kuuntelette toisianne ja teette yhteisen sotasuunnitelman, välillä sotureita jo vähän naurattaakin. Otat toisen turvaan kainaloon, onnenkyynel valuu silmäkulmastasi kun se kehrää onnellisena, uskoen taas että kaikki menee vielä hyvin.

Ihmetteletkö koskaan miksi peilistä katsoo tuntemattomat kasvot, silmät täynnä tyhjyyttä? Mietitkö välillä minkä ihmeen takia elämä tuntuu niin mustavalkoiselta ja sillä ei oo suuntaa? Miksi susta tuntuu et sulla on asiat ihan helvetin huonosti, vaikka sulla on hyvä elämä? Minkä takia olet täys nolla? Mikä sussa on vikana? Toisten odotukset ja olettamukset susta on kahlinneet sun sielusi ja kaapanneet vallan. Oot vankina omassa kehossasi, voiko sua enää kukaan tai mikään pelastaa? Kaikki lähtee susta itsestäsi, mutta monesti me tarvitaan apua vaikka sitä voikin olla vaikea myöntää. Miksi me haaveillaan satujen prinsseistä ja prinsessoista ja elokuvien supersankareista. Tosielämän supersankareita on ne, jotka haluavat nähdä sun sisälle, löytää sun sielun ja auttaa vapauttamaan sen kahleista, hyväksyä sut juuri sellaisena kuin olet.

Mitä meistä tulee ihmisinä jos aina yritetään olla niin kuin toiset haluaa. Kuinka kauan toisten miellyttäminen jaksaa kantaa ennen kuin kadotat itsesi ja liekki sun sisällä sammuu. Miksi meidän pitäisi kulkea aina samaa, saati sitten toisen polkua? Eikö voitaisi kulkea omia polkujamme käsi kädessä, lopettaa eläminen toista varten, alkaa elämään toisen rinnalla. Meillä on oikeus olla ainutlaatuisia omia itseämme, annetaan se mahdollisuus myös toisille. Jos vapautetaan toisemme kahleista, niin vaikka meidän ote irtoaisikin joskus ja polut erkanisivat, ei ole mitään anteeksipyydettävää tai -annettavaa. Voit katsoa peiliin ja tunnistaa itsesi, tuon kauniin hahmon, silmät täynnä elämän paloa. Elämä on värikästä ja intuition pystyttämät liikennemerkit opastaa sua oikeaan suuntaan. Vaikka sulla olisi joku asia huonosti, tiedät että se on vain yksi miinusmerkki kymmenien plussien keskellä, siitä selvitään. Sä et ole numero arvosteluasteikossa eikä sussa ole mitään vikaa, sä olet täydellinen. Et täydellinen ihminen, mutta täydellinen Sinä. Yksi sininen pilleri kiitos.

 

Rauhaa ja rakkautta

Mikä V*tun Mielenrauha

Mun sisällä on jotain. En tiiä mitä se on, epätoivoa, surua, ikävää, tuskaa vai jotain muuta. Se on kuin tulivuori joka on räjähtämäisillään, mutta mitään ei tapahdu. Helvetinmoinen paineen tunne palleassa, myrsky pään sisällä. Aamulla kun heräsin, menin ulos ja ihailin nousevaa aurinkoa, hengitin raikasta kosteaa ilmaa ja olin onnellinen että elän. Aamukahvi ja puuro maistu ihan sairaan hyvältä, elämä hymyili, kunnes. Pikkuhiljaa, kun päivä eteni, mieli alkoi täyttymään ajatuksista, pää pakkautumaan ja lopulta tuntui että tila loppuu kesken. Olis pitänyt rauhoittua ja hengittää mutta ei kerennyt, ei pystynyt. Nyt mieli seilaa kuin laiva ilman ankkuria keskellä merta, ilman suuntaa, levottomana.

Oon jokaisessa kirjoituksessani oivaltanut jotain. Siitä on saattanut saada kuvan että olisin löytänyt mielenrauhan ja mun elämä olis tosi seesteistä koko ajan. No sitä se onkin aika ajoin ja enemmissä määrin, mutta ei todellakaan aina. Nyt on ollut todella huonoja päiviä, miljoona asiaa mielessä mitkä ei leijaile yli, mistä en pysty päästämään irti. Ja se vituttaa. Oon koko elämäni ollut levoton ja tietyllä tapaa turtunut siihen, en oo tiennyt paremmasta, en kokenut todellista rauhaa. Sen takia varmaan sen ja itsensä kanssa on aina pärjännyt. Nyt mä tiedän paremmasta ja luulis et se tekis asioista helpompaa, mutta paskan vitut tee. Nykyään kun tiedän miten äärettömän upee olotila on kun sisällä on rauha ja mikään ei järkytä sua, mikään ei tunnu pahalta, niin on ihan helvetin turhauttavaa olla paskakärpänen. Teen kaiken just päinvastoin kuin pitäis, pysähtymisen sijaan lisään vaan vauhtia, tunteiden ulospäästämisen sijaan ne patoutuu sisälle. Itken ja nauran kyllä kun katon elokuvia, sarjoja, mitä tahansa epätodellista, mutta oman elämän kohdalla vain vituttaa. No tunnehan se on sekin, lohduttavaa. Tiedostan että mulla on tunteita sisälläni, mutta en pysty tuntemaan niitä. Vähän kuin söis herkullista ruokaa ilman makuaistia, sytytät ilotulitusraketin ja odotat innoissais huulta purien kun sytytyslanka palaa, mut se susipaska sammuu eikä mitään tapahdu. Tuntuu et koko mielenrauha on hävinnyt, enkä saa kiinni mistään. Miks tän pitää olla tämmöistä helvetin seilaamista, miksen voi saada rauhaa ja olla vaan?

 

Kaikista typerintä tässä on se että mietin et onko ne kaikki tunteet ja mielenrauha ollutkaan totta. Kyllä mä sen jossain tuolla sisimmässäni tiedän että on, mut miks sitten tuntuu näin vittumaiselta? Oon tuntenut näin monessa asiassa elämäni aikani ja se on toiminut aina ihan samalla tavalla. Oon ollut hyvä jossain asiassa ja tyytyväinen itteeni siinä mitä teen, mut sitten kun oon epäonnistunut niin tuntuu että mä mukamas salamaniskusta olisin menettänyt sen taidon kokonaan mikä mulla on ja mietin et antaa olla koko paskan, lannistun. Sitten taas kun mieli avoimena oon yrittänyt uudestaan ilman mitään odotuksia, koska viimeks meni niin perseelleen, niin oonkin taas onnistunut. Sama kai se tässä on, innostun ihan helvetisti ja luon hirveät odotukset ja avoimen mielen sijaan tulee putkinäkö ja pettymys jos ei aina onnistu. Elämä on täynnä mahdollisuuksia jos vain annat mahdollisuuden. Mulla on hyvä elämä, kaikki edellytykset mielenrauhaan mut jos mä tähtään vaan johonkin tiettyyn asiaan, tietyllä tavalla, niin tuun sokeeksi niin monille mahdollisuuksille mitä mun elämään voisi tulla, jos vain mun mieleni olisi avoin kaikelle. Mä odotan elämältä ihan helvetisti kaikkea, mut sit kun mietin mitä se todella on mitä odotan, niin mulla ei oo mitään hajua. Pitäis varmaan vaan edelleenkin keskittyä enemmän matkaan, tähän hetkeen, kuin määränpäähän.

Yksi alanmies kysyi multa Alkon edessä aikoinaan, että tiedänkö missä hän on syntynyt. Ei hajuakaan. ”-Niin lähellä persreikää, etten kehtaa ees sanoa”. Mun mielenrauha on niin lähellä mua etten kehtaa ees sanoa. Se on mun sisimmässäni, se olen minä. Ei se oo koskaan ollut poissa tai kadonnut mihinkään. Kyllä se sieltä vielä tulee, mutta ei väkisin, sitä ei voi pakottaa. Nyt mä istun alas, rauhoitun ja hengitän. Luotan siihen minkä sisimmässäni tiedän, myrskyn jälkeen on poutasää.

Rauhaa ja rakkautta

Romanttinen Hörhö

Mikä ihmeen romanttinen hörhö? Se on niin tunteellinen ja syvällinen ihminen että muut ihmiset pitävät sitä aivan hörhönä. Sen tunteita ja ajatuksia on kiusallista kuunnella ja vielä kiusallisempaa jos joutuu keskustelemaan niistä. Tunteet ja ajatukset ei oo tälle tyypille koskaan yksinkertaisia vaan kaikella on joku suurempi ja syvällisempi merkitys. Jutut on välillä niin imeliä että pelkästä kuuntelusta voi sairastua diabetekseen. Musta on aivan sairaan mahtavaa olla hörhö, melkein aina. Mut välillä tulee hetkiä jolloin kyseenalaistan sen puolen itsessäni ja mietin et pitäiskö vaan toppuutella itteeni ja tunteitani. Epäilen itseeni joka kerta kun oon julkaisemassa uutta kirjotusta. Välillä tuskailen monta päivää et onko tässä touhussa mitään järkeä, miks mä edes teen tätä. Onneks hörhö mussa voittaa lopulta aina. Mä rakastan yllätyksiä, kukkia, hemmottelua, kosketusta, seksiä, pieniä eleitä ja ennen kaikkea yhteisiä hetkiä, läsnäoloa. Lämmin, turvallinen, haluttu, rakastettu olo ja tunne et toi välittää ja uskoo muhun, on mua varten aina kun tarvitsen. Noita tunteita ja ajatuksia toivon et toinen tuntisi mun kanssani. Romanttisuus ja toisen muistaminen tavalla tai toisella ei oo koskaan taakka, vaan voimavara, joka tulee aivan itsestään syvältä sisimmästä. Sitä ei koskaan tarvitse eikä edes voi pakottaa. Uskaltakaa olla romanttisia hörhöjä toisillenne, saatatte yllättyä positiivisesti, tai saada diabeteksen.

Toisen yllättäminen on ihan älyttömän siistiä ja ihanaa. Kun mulle tulee mieleen joku yllätys, en mieti mitä se maksaa, vaan että sillä on joku merkitys toiselle. Yllätys on parhaimmillaan kun se tulee silloin kun sitä vähiten odottaa ja siitä tulee hyvä mieli, tunne että toinen todella välittää kun keksii tuommoista just mua varten. Hyvä yllätys onkin toiselle räätälöity vilpitön ajatus, se tulee suoraan sydämestä. Sillä ei oo väliä, onko yllätys iso vai pieni tai maksaako se miljoonia vaiko ei penniäkään. Yllätyksenä järjestetty romanttinen piknik voi jäädä paljon paremmin mieleen ja lämmittää sydäntä enemmän kuin kouraan törkätty kallis lahjakortti Michelin-ravintolaan. Sitä ei voi rahassa mitata että joku todella antaa ajatuksensa ja sydämensä sille mikä sais just sulle hyvän mielen, tekemällä jotain mistä just sä tykkäät.

Mun mielestä kukkien antaminen puolisolle pitäis kirjata perustuslakiin. Eikä niitä tarvitse pelkästään puolisolle antaa, vaan vaikka ystävälle, vanhemmille, työkavereille ja kyllä miehetkin kukista tykkää. Musta olis mahtavaa saada kukkia joltain, niissä on vaan joku niin sydäntä lämmittävä sanoma itsessään, että joku ajattelee sua ja haluaa antaa sulle sen takia jotain kaunista. Olin pari vuotta sitten Viherlandialla ”kesätöissä”. Viimeisenä työpäivänä annoin ruusun jokaiselle työkaverilleni koska halusin muistaa heitä jotenkin, heitä tais olla noin 25. Naiset olivat tietenkin aika onnessaan, mutta oli siinä raavailla ukoilla silmät pyöreenä kun ojensin ruusun käteen ja kiitin yhteisistä hetkistä. Yksi sanoikin ettei ole koskaan ennen saanut kukkia. Se oli pieni teko, mutta sillä sai hyvän mielen upeille työkavereille, myös niille raavaille ukoille. Kukkien antaminen omalle puolisolle voi saada aikaan monta muutakin onnellista puolisoa. Huomasin täällä Arabiemiraateissa ollessani jännän ilmiön, että kun vie kukkia vaimolle töihin niin kohta vaimon työkavereiden miehet alkaa soittelemaan mistä mä ne kukat kävin ostamassa. Ei muistella pahalla pojat.

Hemmottelu, kosketus, pienet eleet ja seksi, ai että. Mikä olis ihanampaa kuin katsoa lempparihömppäsarjaa telkkarista kun toinen hieroo sun jalkoja, nukahtaa kun toinen piirtää sun selkään ja silittää sut uneen, tuntea toisen lämmin ja hyväksyvä syli kun se halaa sua, käpertyä toisen kainaloon tietäen et oot turvassa ja se on aina sua varten. Rakkauden voi ilmaista niin monella muullakin tavoilla kuin sanoilla. Joskus hento kosketus selkään kiireisen arjen keskellä antaa voimia selvitä mistä vain, hellä suudelma otsalle kertoo että mä pidän susta aina huolta, huulen pureminen ja pilke silmäkulmassa kertoo kipinöiden et jumaloin ja haluun sua, lämmin hymyilevä katse kuiskaa että rakastan sua äärettömän paljon. Jos vaan aina väsyneenäkin muistasi ottaa toisen huomioon edes pienellä eleellä, se voi kantaa uskomattoman pitkälle ja luultavasti myös makuuhuoneen puolelle useammin, jos ymmärrät mitä tarkoitan. Seksistä en kirjoita mitään muuta kuin kolme mulle tärkeää asiaa; Intohimo, Intohimo ja Intohimo. Jotain salaisuuksiakin pitää olla. Äiti on varmaan ihan iloinen tästä päätöksestä.

Miten niin en oo läsnä, tässähän mä olen. Onko paikalla oleminen sama asia kuin läsnäolo, oonko todella toista varten jos mun mieli ja ajatukset on muualla? Romanttinen illallinen, missä molemmat kurkkii vähän väliä puhelinta. Syvällinen keskustelu, missä keskitytään enemmän telkkariohjelmaan kuin toisen kertomaan asiaan. Kuinka usein me oikeasti mietitään mitä todellinen läsnäolo on? Tuntuu hirveän yksinkertaiselta ja itsestäänselvältä, mutta miksi toisella on silti yksinäinen olo vaikka oon siinä vieressä? Miksei vaan voisi nauttia toisen seurasta, kaipaamatta mitään muuta, miksi se toinen ei vaan voi riittää. Mitä jos vaan keskittyisin kuuntelemaan mitä toisella on asiaa, uppoisin hetkeen, vastaanottaisin ja antaisin kaiken itsestäni, vain sille toiselle. Miten ihanaa se olis että edes pienen hetken siitä toisesta tuntuisi et se on ainut asia maailmassa mulle. Kuinka paljon se merkitsee et oon todella olemassa toista varten, tässä hetkessä, nyt?

Liian usein oon pitänyt näitä asioita itsestäänselvyyksinä, pitänyt toista ja itseäni itsestäänselvyytenä, en oo ollut todellakaan romanttinen hörhö. Ei sitä kukaan varmastikaan tarkoituksella tee, mutta ei se silti hyvältä tunnu. Onneks elämä opettaa, pitää vaan muistaa ottaa oppi vastaan. Jos mä jotain olen oppinut niin sen että syyttely, katkeruus, viha, inho ja muut negatiiviset tunteet ei vie koskaan eteenpäin, niistä ei saa voimaa eikä ne ei tuo koskaan mielenrauhaa ja vähitellen kadottaa itsensä. Jos oon padonnut tunteitani ne on tullut aina mua vastaan enemmin tai myöhemmin, joskus pienenä ahdistuksena, joskus räjähtänyt niin että kaikki mun ympärilläni itseni lisäks on saanut niistä kärsiä. En mä ole huono ihminen jos tunnen niin, mutta voin tehdä asialle jotain. Oon huomannut että mitä vähemmän yritän paeta negatiivisia tunteita ja käsittelen ne väistelemättä niin sitä nopeammin ne katoavat ja mitä vähemmän syyllistän muita ihmisiä, sitä vähemmän syyllistän myös itseeni. Haluunko paeta tunteitani ja syyttää toisia ja itseeni pahasta olostani hautaan saakka vai lopettaa pelkäämisen ja olla oma hörhö itseni?

Rauhaa ja Rakkautta

Voi V*ttu Tuukka

Itsetunto, mitä se on? Aika kaukainen käsite. Se on kuin känni, nousuhumalassa puhkut itsevarmuutta ja energiaa, maailma on sun, kunnes laskuhumala alkaa kuiskailemaan korvaan että mitä sä oikein kuvittelit itestäs luuseri ja lopulta darra lyö lekalla päähän ja hukuttaa merenpohjaan betonikengissä. Mun itsetunto on ollut aina luokkaa surkea. Sitä ei tosin välttämättä huomaa koska verhoon sen huumorilla ja överiksi vedetyllä itsevarmuudella. Se on ollut mulle aina tosi ristiriitainen juttu, koska mä olen aika hyvä lähes kaikessa mitä teen ja ihmiset pitävät mua hienona tyyppinä, sekä oon ihan kivannäkönenkin kaveri. En kestä kehuja, sätin ja syyllistän itteeni ihan typeristä asioista ja peiliin kattominen sattuu silmiin jos ei oo suojalaseja. Kuinka hyvä pitäis olla siinä mitä tekee, miten helvetin loistava tyyppi ja mitä sieltä peilistä pitäis nähdä että pystyis kulkemaan leuka pystyssä, ylpeenä itsestään?

Viime viikonloppuna tapahtui jotain todella siistiä. Olin lähdössä rimpsalle kantakuppilaan ja mietin mitä laitan päälle. Mustat farkut, musta kauluspaita ja liivi. Naama sileeks ja tukka kuosiin. Lähtiessä katoin peiliin ja mietin ääneen et onpa ihan hyvännäkönen jätkä tuolla peilissä. Hetkinen siis mitä vittua mä just sanoin. On aika pitkä aika siitä kun oon pitänyt itseeni millään lailla edes mukiinmenevänä. Musta tuntui pitkästä aikaa hyvältä olla mun omassa kehossa, kattoo itteeni peiliin ja flirttailla itelleni. Hullu mikä hullu, mut ai että se tuntu hyvältä. Ja mä olin kuitenkin ihan samannäkönen jätkä kuin aina ennenkin. Baarissakin mulle tuli monet ihmiset sanomaan et näytätpä hyvältä. Olin niin hämmentynyt etten osannut edes kiittää. Yks mieskaveri sanoi et menis mun kanssa naimisiin jos en olis naimisissa. Oli pakko kuitata pikku virne naamalla et oon eronnut. Hetken hiljaisuuden jälkeen ei sit kuitenkaan kirkonkellot soinu.

Seuraavana aamuna kapakkaillan jälkeen, darrassa, itsetunto oli huitsin vitussa ja tulikin taas se vanha kunnon toissapäivän Tuukka peilissä vastaan. Noh olihan se kivaa sen aikaa mitä se kesti. Yritin kyllä ajatella järjellä että tää on vaan darran piruilua, mut ei siitä mitään tullut. Rupes vituttamaan ja masentamaan ja aloin sättimään itteeni, tein kaiken väärin omasta mielestä. Aloin kattomaan Kimmo-sarjaa Yle Areenalta. Vitutti edelleen mut nauroin vedet silmissä, se huumori osuu ja uppoo. Sarjan yks hahmoista on Jyrki Nissinen, naistenmies, menestynyt bisnesmies, ammattilainen. Jyrkillä menee helvetin lujaa ja vähän väliä hermot työntekijäänsä Steffeen ja sarjassa kuullaan todella usein lausahdus ”Voi vittu Steffe”. Jyrkistä tuli sen päivän aikana aivan tiedostamatta mun henkinen valmentaja. Itsesyytökset jatkui pitkin päivää, kunnes jotain tapahtu. Aina kun syyllistin itteeni jostain, aloin karjumaan itelleni tahtomatta vahingossa ”Voi vittu Tuukka” ja nauroin itelleni kun tajusin miten pässi olin ajatusteni kanssa. Sama ralli jatkui iltaan asti ja sit vasta rupesin miettimään asiaa kunnolla. Tolla suuren viisauden sisältävällä lausahduksella mä pysäytin itseni ja tajusin, et mitä helvettiä mä itteeni morkkaan ja syyllistän kun en oo mitään väärää tehny ja mun ajatukset on ihan levotonta epätodellista skeidaa. Siitä päivästä lähtien, jos meinaan sortua itsesyytöksiin, karjasen tuon lausahduksen ääneen ja nauran itelleni kunnon paskaset naurut. No ehkä en ihan aina, mut darrassa ainakin. Kiitos Jyrki, oon yhen pystyssä.

Ja sitten se kaikista tärkein, te upeat naiset. Kaikki menee siihen asti ihan hyvin kunnes pitäis yrittää puhua ventovieraalle sillä silmällä tai mikä kaikista kauheinta, kun ihastuu johonkin, eikä oo mitään hajua mitä pitäis tehdä. Huhhuh, jäädyn pelkästä ajatuksesta. On mulla hyvätkin hetkeni ja ne on silloin kun uskallan olla täysin oma itseni. Siinäkin on tosi paljon ristiriitaa koska mä en etsi mitään, mut silti pelkään epäonnistuvani jos vaikka ihastun johonkin. Tuntuu helvetin tyhmältä pelätä epäonnistumista siitä et on oma itsensä ja avoin. Silloinhan mä annan itestäni kaiken, isken panokset pöytään ja katon mitä toinen tekee, luovuttaa, katsoo, taikka nokittaa. Mitenhän sen sais taottua omaan päähän et sillon mä olen tilanteessa missä oon tehnyt voitavani, avannu portit mun sielunelämään, antanut palan sydämestäni, eikä sitä tarvi koskaan hävetä tai katua. Mä varmaan räjähtäisin ja tulisin hulluks, tai entistä hullummaks, jos en ilmaisis mun tunteitani. Joskus niiden ääneen sanominen toiselle jännittää liikaa ja silloin kirjotan. Kirjotan kauniin tekstin mikä tulee suoraan sydämestä, vähän kuin rakkauskirjeen ja sit lähettämisen jälkeen iskee tuskanhiki ja jännäkakka tulee housuun, olikohan tää nyt kuinka iso virhe. Melkosia pelkoja taas, naurattaa itteenikin ajatella kuinka paska jätkä mä olen kun kirjotan vilpittömästi ylistävän rakkauskirjeen toiselle. Voi vittu Tuukka.

Mun paska itsetunto on johtunut todennäköisesti siitä, mistä kaikki muutkin mielen kiemurat, mä en ole ollut se mitä sisimmissäni olen. Mä en ole sisimmissäni mun tasotus golfissa, toisten ihmisten mielipiteet tai kasvot peilissä. Se tulee jostain paljon syvemmältä musta itsestäni, mitä ei varmaan pitäis edes järjellä koittaa ajatella. Sinä loistavana perjantaina musta tuntui hyvältä, koska mun sisimmässäni mulla oli rauha, hyvä olla. Se olis ollut ihan sama vaikka peilistä olis näkynyt paskakasa, niin olisin flirttaillut sille.

Rauhaa ja rakkautta

 

Maltti On Valttia

Eilen mulle tuli ihan helvetin yksinäinen olo ja ikävä, taas. Mun ystävä sanoi mulle kerran et universumi johdattaa ihmiset aina kohtaamaan uudestaan, jos niin on tarkoitettu. Purskahdin itkuun sitä miettiessä, kun mulla oli niin helvetin ikävä. Se on ihan äärettömän lohduttava ajatus ja mä uskon siihen koko sydämelläni, mut voittiko se ikävän tuoman surun, en tiedä, ei just siinä hetkessä. Entä jos universumi päättääkin, et mun ei ole enää tarkotus nähdä jotain ihmistä, joka on mulle ihan helvetin tärkeä ja mä ikävöin sitä päivittäin. Mitä mä sit teen? Pitääkö mun vain odottaa, että käykö mun toiveet toteen, miten mä voin vaikuttaa siihen itse, mitä mun pitää tehdä? Missä vaiheessa pitää päästää irti, vai pitääkö? Ootanko hautaan asti et saan vastauksen?

Sit päätin tehä jotain ihan uutta, en hyväksynyt sitä, että tunnen surua vaikka tiiän ettei pitäis. Ajoin aavikon reunalle yöllä ja kävelin keskelle sysimustaa, äänetöntä aavikkoa. Istuin alas dyynin päälle ja katoin taivasta, se oli ihan mielettömän kaunis. Tähdet ja kuu loisti taivaalla, dyynien siluetit piirtyi horisonttiin. Laitoin silmät kiinni ja hengitin syvään. Tunsin mun koko kehoni ja miten ajatukset leijailee pilvinä ohi, mut en välittäny niistä, seurasin vaan. En ollut enää yksinäinen, olin itseni kanssa, keskellä ei mitään, mutta mulla oli kaikki mitä tarvitsin. Se kantaa taas hetken, mutta mitä sit tapahtuu? En tiedä, eikä mun kuulukaan tietää, mun pitää vain elää, tässä ja nyt.

Mun vanhemmat ja ystävät on sanoneet mulle aina, et maltti on valttia kun oon tuskaillut itteni ja tunteideni kanssa. Haha, mä olenkin ollut koko elämäni näihin päiviin asti oikea Mr. Malttien Maltti. Mun vanhemmat vois kertoa, kuinka hyvin oon viihtyny kotona, ja ystävät, miten rauhallinen oon ollut ja pysynyt paikoillani, not. Nää pysähtymiset ja hetkessä eläminen onkin olleet välillä ihan järkyttävän hämmentäviä kokemuksia. Mitä tää tarkottaa, että mä tunnen itseni ja kaiken mun ympärillä näin helvetin vahvasti. Mun mieli on ollut koko mun elämäni ajan, näihin päiviin asti, kuin paskakärpänen kaatopaikalla. Syön banaaninkuorta, mut samalla mun mieli on jo siirtyny kuolaamaan puoliks syötyä porkkanaa vieressä, sit lopulta haukkaan kasan paskaa. Nykyään on paljon harvemmin paska maku suussa. Luulen et mun niin usein tuleva yksinäisyyden tunnekin on johtunut ainakin osittain siitä, etten oo osannut nauttia niistä hetkistä, mitä oon viettänyt mulle tärkeiden ihmisten kanssa, en oo osannut elää hetkessä. Nykyään mä osaan, ainakin paljon paremmin. Rakastan jokaista sanaa jonka kuulen, elettä jonka nään, kosketusta jonka tunnen, koska mä todella tunnen, elän sitä hetkeä.

Tää kirjoittaminen on opettanut mulle ihan mielettömän paljon. Mä olen kirjoitellut jotain jo aiemminkin, mut suurin oppi tuli, kun rupesin kirjottamaan omista tunteistani, itteeni varten. Alotin menemällä perse edellä puuhun. Rupesin miettimään koko mun elämää kerralla. Istuin kuus tuntia koneen eessä, enkä saanu yhtään lausetta aikaseksi, ainoostaan tyhjän sixpackin, darran ja kolme otsikkoa; ”Kuka mä olen?”, ”Kuka helvetti mä olen?”, ”Kuka vittu mä olen saatana??!!”. Turhauduin ihan helvetisti, tää on ihan mahdotonta. Olin taas se saatanan paskakärpänen. Sit seuraavana iltana mietin yhtä hetkeä mun elämästä. Ajatuksia ja tunteita alkoi tulvia mieleen, kyynelkanavat tulvi ja mun ensimmäinen blogikirjotus oli valmis parissa tunnissa. Mitä just tapahtui?? Seuraavaa kirjotusta miettiessä mä sen vihdoin tajusin, maltti on valttia. En mä voi eheytyä ja tuntea itseeni kuin taikaiskusta, koska se on ihan valtavan iso, loputon prosessi. Pala palalta, uteliaasti, ei painostaen, kunnioittaen, tutuesten itteeni, niin kuin uuteen ystävään. Kiitos siis taas teille, ehkä mä vihdoin opin. Hiljalleen.

Rauhaa ja rakkautta

Hyvä Jätkä

Viikonloppu alkoi, Jakkaran jalat narahtaa. Ajatusten virta, suuret tunteet, kipee selkä ja tietenkin, kyyneleet kuuluu tähän iltaan. Tältä musta ei juuri tuntunut vielä eiliseen asti. Mietin alkuviikosta, että pystynköhän mä enää kirjoittamaan ollenkaan, olin henkisesti ihan lopussa, takki aivan tyhjä. Menin illalla pesemään hampaita, pistin napit korviin ja laitoin biisin soimaan. Iski aivan epätoivoisen raastava ikävä. Romahdin vessan lattialle itkemään. Se ei ollu vain muutaman kyyneleen vuodatus, vaan Niagaran putoukset. En tiedä kauanko istuin lattialla, mut se tuntui ikuisuudelta. Sitten yhtä äkkiä huomasin, mähän pystyin taas hengittämään, olo oli aivan mielettömän vapautunut, kuin sielu olis puhdistunut, mä elän taas. Pyyhin kyyneleet, pesin hampaat ja menin sänkyyn makaamaan. En tiiä oonko ikinä tuntenut oloani niin seesteiseksi, mieltäni niin rauhoittuneeksi, kuin siinä sängyllä maatessa. En halunnu nukahtaa kun mulla oli niin äärettömän hyvä olla, rauha. Aamulla kun heräsin olin kuin uus ihminen, väsynyt mutta täynnä virtaa, perse keikkui Auroran – Se Soi tahdissa aamupalaa väsätessä, naurua ja itkua, huikee fiilis. kaikki oli taas paremmin, ehkä mä pystynkin vielä kirjoittamaan.

Kirjoittamisen alottaminen pelotti ihan hirveesti. Oon lukenut mun edellisen kirjoituksen läpi uudestaan ja uudestaan, käyny päässäni läpi miljoona tunnetta ja ajatusta, kyseenalaistanu kaiken ja epäilly itteeni. Mietin myös et tuleeko tästä kirjoituksesta ihan surkea. Sit mietin et ei musa-albumeissakaan kaikki biisit oo yhtä hyviä, mut jokaisella on oma tarinansa kerrottavana, jotka tekee albumista kokonaisen. Olkoot tää sit se paska biisi, mitä sitten, se on kuitenkin osa mun omaa albumia, tarina mun elämästä. Mitä menetettävää mulla on jos annan itestäni jotain, mitä multa ei voi koskaan viedä pois. Luin vielä teidän kirjoittamia kommentteja uudestaan ja mut valtasi aivan mielettömän lämmin ja kiitollinen olo. Jokaisen kommentin ja tykkäyksen kohdalla mulle tulvi rakkaita muistoja mieleen kaikista teistä. Miten upeisiin ihmisiin oonkaan elämäni varrella törmännyt. Usko itteeni palasi taas. Kiitos.

Ei oo kauheen montaa ihmistä tällä planeetalla, joka ei musta pitäisi. Oon aina ollut hauska ja ihana tyyppi, hyvä jätkä. Oon todella sosiaalinen ja haluan aina auttaa ja kuunnella, antaa niin paljon kuin vaan pystyn tai jaksan. Osaan olla myös vittumainen, mut aika harvoin. Tutustun ihmisiin silmänräpäyksessä. Se on rikkaus ja mä arvostan ja kunnioitan jokaista tapaamaani ihmistä, ainakin yritän parhaani. Välillä kuitenkin mietin et olisko paljon helpompi vaan olla ei niin mukava, ei niin sosiaalinen tyyppi. Saahan sitä miettiä, mut ei sillä ole mitään merkitystä koska en mä pysty siihen, se ei oo sitä kuka mä sisimmissäni olen. Syy miks kuitenkin mietin niin, on et mä uuvutan itseni välillä ihan loppuun. Onneks edes joskus kuitenkin tajuan olla vaan yksin, hiljaa ja rauhassa. Mä rakastan sitä ihan yhtä lailla kuin ihmisten kanssa olemista, mut unohdan suoda sen itelleni. Yksinolosta voi joko nauttia tai ahdistua. Jos sen tekee omasta tahdostaan, rauhoittuakseen, se on ihanaa. Jos taas uuvutan itteni, niin haluun vaan syrjäytyä, enkä nähdä ketään, kun ahistaa pelkkä ajatuskin ihmisten kohtaamisesta.

Oon polttanut itteni henkisesti loppuun noin todella monta kertaa. Tunnen paljon ihmisiä, siis Paljon. Mun ongelmana on ollut velvollisuudentunne osoittaa kaikille, et mä todella olen heidän ystävänsä ja välitän. Viime kesälomalla mulla oli 3 päivää, jolloinka pystyin rentoutumaan. Olin Lapissa ystäväpariskunnan luona, pysähtyneenä. Muuten koko 5 viikkoa menikin siihen, että stressasin kerkeenkö näkemään kaikkia ystäviä. Jos mut kutsutaan johonkin kylään, mä keksin mieluummin tekosyyn miksen pääse tulemaan kuin sanoisin, et en halua tai jaksa tulla. Miks helvetissä? Miksei mulla olis oikeutta sanoa, et oon pahoillani, mut nyt mulla ei ole vain semmoinen olo et haluisin tulla tai että en vaan jaksa, niin ettei mulle loukkaannuta siitä? Vielä pahempaa on se, jos kaks eri henkilöä kutsuu mut eri paikkoihin, samaan ajankohtaan ja mun pitää valita kumpaan meen. Musta tuntuu et jos meen toiseen, niin petän toisen ja sille tulee paha mieli. Ja sitten se pahin, kun oon samassa paikassa jossa tunnen kavereita eri porukoista, jotka ei tykkää toisistaan. Molemmat haluis et oon niiden kanssa, mut eivät halua olla toistensa kanssa. Ei jumalauta, älkää laittako mua tähän tilanteeseen et mä joudun valitsemaan mun ystävien kesken, kääntämään selän toiselle, ettette vetäis mulle hernettä nenään. Joudun ihan mahottomaan tilanteeseen, poden jo valmiiks ihan helvetin huonoo omaatuntoa asiasta ja sit meen istumaan omaan pöytään, yksin, kun vituttaa.

Nyt kun oon asiaa alkanu oivaltamaan, niin kaikki nuo pelot ja huonon omantunnon poteminen, taas kerran, lähtee musta itsestäni. Mun pelot siitä, että loukkaan jotain on olleet suurimmaksi osaks sitä, että oon luonut itelleni olettamuksia siitä, mitä ihmiset multa odottaa ja pelänny noita asioita sen takia. Olettaminen vaan on ihan perseestä ja yleensä oon silloin väärässä. Tääkin asia mulle aukeni niinkin yksinkertaisesti et avasin suuni ja puhuin ystävieni kanssa asiasta kun ahdisti niin helvetisti. Mä saan olla kenen kanssa mä haluan, silloin kun mä haluan. Meillä kellään ei oo mitään velvollisuutta olla toisen kanssa, vaan mahdollisuus. Mä toivon että oon ollut ystävyyden arvoinen niille, jotka on mulle tärkeitä. Rupeen vihdoin tajuumaan, et kaikkeen ei vaan pysty venymään. Mä toivon että vaikka ei oltais nähty vuosiin, halataan ku nähään ja jatketaan juttua siitä mihin jäätiin viimeks, jos ei oo dementia iskenyt molempiin. Oon saanut jokaiselta mun ystävältä korvaamattomia kokemuksia ja eväitä elämään, varsinkin nyt sen nään ja se saa mut hymyilemään, arvostamaan jokaista yhteistä hetkeä entistä enemmän. Ystävyyttä ei pitäis koskaan stressata, vaan siitä kuuluis iloita ja nauttia. Otetaan siis yhet ystävyydelle, sulle ja mulle, olitpa kuinka kaukana tahansa.

No mikä on tuon otsikon merkitys? Musta on ihanaa, että ihmiset tykkää musta ja nauttii mun seurasta, mutta mä en haluu enää olla vain hyvä jätkä, koska oon paljon enemmän. Toivonkin, että kurkkaat pintaa syvemmälle, näät mun sisimpääni ja tuut huomaamaan et mulla on suuri, rakastava, välittävä sydän ja mielettömästi tunteita ja ajatuksia, jotka oon valmis jakamaan sun kanssasi. Mussa on myös huonoja puolia vaikka muille jakaa, heikkouksia, pelkoja ja ne sä tuut myös näkemään, toivottavasti askel askeleelta vähemmän. Toivottavasti myös sä voisit avata sydämesi ja sielunelämääsi mulle. Voit olla varma että kuuntelen, en tuomitse, yritän ymmärtää, kannustaa ja tukea sua parhaani mukaan, olla läsnä sua varten. Voit luottaa muhun, mä luotan suhun, mä uskon suhun. Kenenkään meistä ei tartte astua pimeyteen ja kohdata pelkojaan yksin. Ota mua kädestä kiinni, mennään yhdessä. Lupaan etten päästä irti.

Rauhaa ja rakkautta

Tunteellinen Mies

Suuria tunteita, isoja fiiliksiä. Tuosta on hyvä aloittaa, siihen kiteytyy yksi silmiä avaavimmista hetkistä mun elämässä. Tuo sanoma ei ole mun keksimä, vaan suuren ajattelijan, se johdattaa mua nytkin eteenpäin ja muistuttaa mua heikolla hetkellä kun oon epävarma itsestäni. Oon ollut aina todella herkkä ja tunteellinen, ikuinen romantikko. Oon viimeiseen kesään asti enemmän tai vähemmän piilottanut sitä puolta itestäni, hävennyt ja pelännyt sitä ja pitänyt itseeni mustana lampaana sen takia. Mutta sitten mun elämäni muuttui, sydän avautui, tunteet räjähtivät kuin tulivuoren purkaus. Ja ensimmäistä kertaa elämässäni musta todella tuntui, et se on osa mua, mun sisimpääni.

Tänään heräsin ja sain kuunneltavakseni uutta musiikkia, päivä alkoikin itkulla ja naurulla suihkussa jamittaen. Nyt illalla istun mun olohuoneen ruokapöydän ääressä, on pimeää, kyyneleet valuvat silmäkulmista, ensin poskille, sitten lattialle. On niin hiljaista että kuulen pisaroiden äänen kun ne iskeytyy lattiaan. Siinä on jotain todella lohduttavaa ja kaunista. Yksi kyynel pitää sisällään rakkautta, onnentunnetta ja kiitollisuutta, toinen haikeutta, surua ja epävarmuutta. Yleensä istun iltaisin sohvalla, mutta en tänään. Sohvaan on helppo vajota fyysisesti ja henkisesti, sieltä on vaikea nousta ylös. Ja mä en halua vajota, mä haluan istua tässä epämukavalla jakkaralla, selkä suorassa, ylpeänä siitä että tunnen, annan itseni tuntea, olla oma itseni.

Oon asunut Arabiemiraateissa yli kuusi vuotta. Matkaan on mahtunut ihania hetkiä, mutta myös paljon surua. Viimeinen vuosi on ollut raskas, ihan saatanan raskas. Vuosi sitten kirjoitettiin nykyisen ex-vaimoni kanssa eropaperit, tein matkat mukaan laskien noin 12 tuntista työpäivää, vuoteen tuli 80 000 kilometriä auton mittariin, suoritin samalla tradenomiopintoja, parhaillaan 7 kurssia yhtä aikaa töiden ja kaiken muun ohella. Se oli elämäni rankinta aikaa, en uskonut jaksavani, olin varma että muserrun, kuolen. Tunsin epätoivoa, surua, vihaa, katkeruutta, inhoa, itsesääliä aivan katastrofaalisina annoksina. Inhosin tunteitani, mutta en voinut turruttaa niitä vaikka kuinka yritin. Olin haaksirikkoinen laiva, jonka elämällä ei ollut enää mitään merkitystä, paitsi lasten hyvinvointi. Tuntui että on vaan liian helvetin vaikeeta olla, varsinkin oman itsensä kanssa, mutta olin liian ylpee hakemaan apua, myöntämään et mä en selviä. Mutta onneksi ihmiset ympärillä näkivät myös missä mä olin ja näyttivät mulle suuntaa vaikeimpana hetkenä. Lyhyestä virsi kaunis, terapeutti tuli tutuksi ja onneksi niin, enää en pelkää myöntää olevani heikko.

Erosta en kirjoita enempää, se on henkilökohtainen asia, se oli raskasta aikaa meidän koko perheelle. Nyt on kaikki hyvin, meillä on aivan älyttömän upeat lapset ja ollaan niille maailman rakastavimmat isä ja äiti. Hoidettiin loppuen lopuksi helvetin raskas ero ex-vaimoni kanssa todella hienosti, yläfemma siitä, oon tosi ylpeä meistä molemmista.

Uskon että oon nyt näin ehjä ihminen kuin olen sen takia, etten pystynyt pidättelemään mun tunteita ja jouduin kohtaamaan ne kaikki niin vahvasti, mitään ei ole jäänyt kytemään sisälle, kaikki on oksennettu ulos. Ja nyt kun oon tässä, tiedän et se kaikki oli sen arvoista. Nyt osaan myös katsoa itseäni kaiken sen keskellä, ymmärtää että jokainen tunne ja teko minkä mä teen ei ole kenenkään syytä tai vikaa, vaan tulee musta itsestäni. Koko tuo prosessi, nyt kun sen nään selvästi ja itseni sen keskellä on antanut mulle valtavan tärkeät eväät nykyisiin ja tuleviin ihmissuhteisiin. Me kaikki ollaan juuri täydellisiä semmoisina kuin me ollaan, me voidaan kehittää itseämme, mut kenenkään ei pidä yrittää muokata toista siihen mitä itse odottaa tai haluaa toiselta. Ennen mä halusin ja odotin paljon asioita toiselta, nyt mä haluan antaa kaiken, mutten vaatia mitään. Keskityn siihen, et kannustan ja tuen toista löytämään itsestään parhaat puolet, luottamaan ja uskomaan itseensä, mutta en muuttamaan toista. Jokainen meistä on kaunis kukka, joka odottaa puhkeamista täyteen loistoonsa. Toivottavasti voin itse tuoda valoa ihmisten elämään, lämmittää, näyttää tietä, ruokkia vahvuuksia, luoda uskoa ja olla osana auttamassa, että terälehti terälehdeltä paljastuu se kaunein, ihmisen oma sisin, ei kenenkään muun odotukset ja oletukset, vaan hän itse.

Elämä täällä ulkomailla on ollut hieno kokemus, se on antanut paljon hienoja kokemuksia, uusia näkökulmia ja unohtumattoman matkan. Ystävät ja perhe ovat mulle aivan järkyttävän tärkeitä, en tiedä mitä mä tekisin ilman niitä. Oon aina kulkenut omia polkujani, ollut helvetin levoton sielu. Silti nää ihmiset on aina jaksanut katella sitä ja pitäneet mut elämissään. Aina auttamassa ja tukemassa vilpittömästi ja pyynteettömästi, aina. Oon ollut monesti eksynyt varsinkin tunteideni kanssa, mutta majakan tavalla noi uskomattoman upeet tyypit ovat johdattaneet mua takaisin reitille. Kiitos siitä teille kaikille, mä olen ikuisen onnellinen ja kiitollinen teistä ihanista ihmisistä. Teidän kanssa mulla on turvallinen olo, teillä on suuri syli aina avoinna. Teillä on kaikilla järkyttävän suuri sydän ja hyväksytte mut juuri sellaisena kun mä olen. Piätte kyllä ihan hulluna ja hulivilinä, mut silti hyväksytte. Olkaa ylpeitä itsestänne, on etuoikeus kuulua teidän elämään. Kaipaan ja ikävöin teitä joka päivä. Joskus se on surullista ja tuntuu ylitsepääsemättömältä, mutta toista ikävöi aina sen takia, että toinen merkitsee jotain ja on tärkeä, muistakaa siis tekin olla onnellisia siitä, että teillä on ihmisiä ketä ikävöitte. Ikävän kyynel tipahtaa lattialle, se on puhdasta onnea ja kiitollisuutta.

Mutta mitä nyt? Kirjoitus on sekavaa ja epäjohdonmukaista, niin kuin kirjoittakin. Kuten alussa kirjotin kesällä mun elämäni mullistui. Mä aloin tuntea, annoin itseni tuntea täysillä ihan jokaisen pienimmänkin tunteen, enkä pidätellyt yhtään. Katsoin kokkisarjaa TV:stä ja aloin itkeä onnesta kun kokki esitteli kauniin annoksen. Mitä helvettiä tää on? Miks mä itken onnesta tai surusta, joka helvetin pienimmästäkin asiasta. Se oli todella pelottavaa ja hämmentävää aluksi. Mietin myös todella paljon sitä, mitä ihmiset musta ajattelee, hyväksyykö ne mut kaikkien näiden tunteiden ja ajatusten kanssa. Ymmärtääkö ne yhtään kun kaivaudun pintaa syvemmälle, niin syvälle että tuntuu kuin universumi ei riittäisi. Mutta sitten yksi asia sai mut ymmärtämään, että tää on just sitä mitä mun pitää tehdä, antaa itseni tuntea täysillä kaiken, olla ylpeä siitä, nauttia siitä että voin olla hetkessä niin vahvasti ja tuntea sen. Se asia oli usko, se että muhun uskottiin, annettiin mun olla just sitä mitä oon, kannustettiin, tsempattiin, ohjattiin, potkittiin perseelle. Rupesin hiljalleen ymmärtämään, että se on juuri sitä mikä mulla on ollut kadoksissa, minä itse, mitä mä sisimmissäni olen.

Vähän aika sitten mä aloin kertomaan ja kirjoittamaan mun tunteita mun läheisille ihmisille. Tuntuu et oon pitänyt liian kauan, liian paljon kaikkea mun sisällä. Se on ihan mielettömän ihanaa. Vihdoin mä uskallan sanoa kaiken mitä ajattelen, mun ei tarvitse hävetä itseäni sen takia, mun ei tarvitse ahdistua kun olis niin helvetisti kerrottavaa, mut en uskalla. Kyllä se vieläkin välillä on vaikeeta, kirjotan jotain, lähetän ja sit alkaa pallea kramppaamaan, perhoset jyllää vatsassa, mietin et mitä mä just tein. Mut sit aina loppuen lopuksi huomaan, että olemalla oma itseni, just mä, oon onnellinen ja se kantaa aina. Mitä sitten jos jonkun mielestä mä oon ihan sekopää tai mun ajatukset on ihan liikaa. Jos mä en kelpaa tämmöisenä kuin mä olen jollekin, supertunteellinen, romanttinen hörhö, niin sit meidän täytyy hyvästellä ja jatkaa polkujamme eri suuntiin. Enää en pelkää menettää ketään, joka ei mua hyväksy tämmöisenä kuin olen. Jokainen meistä on upea, hieno ja ainutlaatuinen. Meidän kauneus on siinä, että saadaan olla juuri sellaisia kuin me ollaan. Sen sijaan että yritettäisiin muokata toisiamme omiin muotteihimme, valaistaan, kastellaan, ravitaan, autetaan toisiamme puhkeamaan täyteen loistoonsa.

Rakastan teitä kaikkia ihan jäätävän paljon, just sellaisina kuin te ootte. Rauhaa ja rakkautta.