Istun parvekkeella katsoen kaunista kesäpäivää. Aurinko valuu hiljalleen valaisten seuraavia aikavyöhykkeitä kuun etsien samaan aikaan paikkaansa taivaalla. Päivä lähenee päätöstään, kohta on taas yksi päivä tarinaa kirjoitettu. Mikä oli tämän päivän tarkoitus, oliko sillä mitään merkitystä? Sainko siitä eväitä elämään, veikö se lähemmäs sitä mitä elämältä haluan? Teinpä mitä tahansa, oli sillä merkitystä tai ei, maailma pyörii tänään kuten ennenkin.
Viime aikoina mulla on ollut samaan aikaan positiivinen vire ja haikea olo. Ne kulkevat käsi kädessä melko sovussa ja tasoittavat toinen toistaan. Välillä on myös vuoristorataa kun tunteet ottavat vallan ja antaa mennä vaan, silloin tuntee elävänsä, hyvässä ja pahassa. On ollut toisaalta hienoa olla heittäytyvä ja aktiivinen, joskus jopa hauska muidenkin mielestä, mutta sitten tuli stoppi. Aloin miettimään miksi oon ollut varmasti rasittavankin aktiivinen sosiaalisessa mediassa ja mitä siitä oon halunnut itselleni. Sen tiesin jo varmasti että se ei todellakaan ole pelkästään ”hyväntekeväisyyttä”, että saisin ihmisille paremman mielen. Se on ollut myös sitä, mutta aina taustalla on myös jotain muuta, jotain itsekästä.
En millään tavalla ole ammattilainen ihmismielen kiemuroissa, mutta itsetutkiskelun jälkeen oon tullut siihen tulokseen että huomionhakuisuutta se on taas ollut. Varsinkin silloin kun haluan ja kaipaan jotain kovasti sitä saavuttamatta, ajaudun helposti siihen ansaan että yritän korvata tyhjiötä sisälläni jollain muulla mikä sitä ei voi täyttää. Taas kerran oon unohtanut, että vaikka saisin kaiken huomion maailmasta niin se ei korvaa sitä mitä todella haluan, mitä sisältäni puuttuu.
Oon päättänyt tehdä muutoksia elämääni, olla parempi ihminen tai jotain sinne päin. Vähemmän alkoholia, keuhkoihin pelkkää raitista ilmaa, lenkkeilyä, jumppaa, luontoa ja muita asioita jotka todella voimaannuttavat. Ja sitten vielä yksi asia; some-päivitysten lopettaminen. Oon viimeiset viikot, jopa kuukaudet ottanut paljon kuvia erilaisista paikoista, ihmisistä ja tilanteista ja laittanut someen. Lähes kaikkia noita päivityksiä yhdistää yksi asia, minä minä minä minä. Oma pärstä pitää tunkea joka paikkaan ja salaa toivoa, että mahdollisimman moni huomaisi sen. Nyt kun jälkeenpäin mietin asiaa, niin maistan oksennuksen suussani. Ihan kiva on kyllä kertoa omasta elämästään, mutta kyllä se luontokuva ihan kaunis on, jopa kauniimpi ilman omaa pärstää peittämässä puolia maisemista.
Kaikista turhauttavinta on kun yrittää kaikella huomionhakuisella toiminnalla saada maailman pyörimään kun samalla itse pysähdyn kun lopputulos ei ole sitä mitä kuvittelen. Jään odottamaan että jotain tapahtuu, avaan facebookin vähän väliä ja katson mitä on tapahtunut, montako tykkäystä on tullut. Sen hetken ajan elän valokuvassa, mutta olen pysähtynyt oikeassa elämässä. Ehkäpä vielä joku päivä opin, että en voi korvata rakkautta tykkäyksillä, väheksymättä yhtään niistä tai ketään ihmistä ketkä ovat mun päivityksiin reagoineet.
En tiedä miten tämä muutos tulee onnistumaan tai tekeekö se musta parempaa ihmistä. Ymmärrän kuitenkin taas ainakin hetken verran, että rakkaus tulee kun sen aika on. En voi sitä korvata millään, en voi ottaa varaslähtöä, sitä ei voi huijata. Se ei katso aikaa eikä paikkaa, päätös ei ole minun. Tärkeintä on muistaa elää ja nauttia siitä mitä on, tyhjiö vakaana rinnassa ja hyväksyä se yrittämättä korvata korvaamatonta. Niin kauan kuin maailma pyörii, tulee uusi päivä ja uusi mahdollisuus.
Rauhaa ja rakkautta
Tunteellinen Mies 