Taas on se aika, se odotettu mutta silti niin odottamaton hetki kun on pakko saada sanoitettua tunteensa. Elämäntarkoituksen loputon miettiminen ja sekaisin oleva kompassi hidastavat maailman vaikeinta peliä, mitä ei voi koskaan läpäistä. Kaupassa käydessäni alkoi harmittaa kun elämäntarkoitusta ei voinut taaskaan ostaa ja tumma Reissumieskin oli loppunut. Viimeiset päivät ovat olleet isojen fiilisten ja miljoonien ajatusten loputonta virtaa. Vaikka olo on onnellinen ja kiitollinen kaikesta ympärillä olevasta niin riittämättömyyden tunne ja kysymysmerkillä varustettu elämäntarkoitus kiilaa ohituskaistalla rinnalle. Monesti ajatukset selkeytyvät ja mieli rauhoittuu kun pääsee kirjautumaan itsensä sisään, syvälle järjestelmään. Käyttäjätunnus on helppo muistaa, mutta kuten tänään, on salasanani hukassa.
Mun lempikysymykseni on ”miksi?”. Siitä kaikki alkaa, kysymys aloittaa matkan vastaukseen. Matka voi olla höyhenen kevyt tai loputtoman pitkä ja joihinkin kysymyksiin ei vaan ole vastausta vaikka kahlaisi koko universumin läpi päässään. Tämä vuosi on ollut erikoinen mutta hyvä, varsinkin sen takia, että hetkittäin olen tiennyt mitä haluan. Mutta mitä silloin tapahtuu kun haluaa jotain ja tuntuu ettei sitä voi saavuttaa? Pitäisikö silloin vain luovuttaa ja jatkaa matkaa, siirtyä eteenpäin ja odottaa että haluaa jotain muuta? Vai onko toivo, tuo yksi elämän kauneimmista ja katkeransuloisimmista asioista syy jatkaa? Miksi aina pitäisi vaan jatkaa matkaa uutta kohti, kun voi myös uskoa siihen mitä haluaa, uskoa itseensä. Missä menee raja luovuttamisen ja irtipäästämisen välillä, oli sitten kyse ihmisestä tai mistä tahansa?
Mä olen taas alkanut löytää itsestäni entistä enemmän sitä lapsen uskoista tyyppiä, joka löytää aina hyvät puolet kaikesta, jaksaa uskoa loppuun asti hyvään ja siihen että aina kannattaa yrittää. Yrittäminen ei tarkoita sitä että pitäisi polttaa itsensä loppuun, vaan matkaa sateenkaaren päätä kohti. Loppuen lopuksi kukaan ei voi tietää onko sinne mahdollista päästä ja mitä matka tuo tullessaan. Ja fuck science, tiede on tylsää. Elämä tuntuu paljon merkityksellisemmältä kun se on täynnä tunteita ja uskoa johonkin suurempaan, siihen että jotkut asiat on vain tarkoitettu tapahtuviksi. Tietenkään ei voi tietää mitä tapahtuu, ennen kuin tapahtuu. Silloin hetkessä elämisen hienous taas korostuu. Koet jotain minkä tiedät tai ainakin vahvasti uskot että tämän kuului mennä näin, tällä on joku tarkoitus ja muistat sen todennäköisesti lopun elämäsi ajan.
Mä en usko siihen että ihminen ei voi muuttua. Mun mielestä jokainen elämässä koettu asia muokkaa jatkuvasti enemmän tai vähemmän sitä miten tän maailman ja elämän näkee, tai miten sen haluaa nähdä. Perspektiivejä on yhtä monta kuin ihmisiäkin. Jos mä olisin tähän hetkeen eläneenä sama kaveri kuin 15 vuotta sitten olisin mitä luultavimmin todella pahasti tuuliajolla. Kaikki vuodet ja kokemukset, ennen kaikkea ihmiset ovat opettaneet mua ihan valtavan paljon. Tottakai mussa on myös paljon samaa, mutta tunnen itseni paremmin kuin koskaan, vaikka salasana olisikin hukassa ja en löydä vastauksia näihin päässä velloviin kysymyksiin.
Yksi asia missä muutos voi olla suurta on parisuhde. Oon miettinyt paljon minkälainen puoliso mä tulen olemaan kun sen aika koittaa että rinnalla on aitoa rakkautta, sielunkumppani. Olenko mä oppinut virheistäni ja pystynkö olemaan se mies joka haluaisin olla. Sitä ei voi tietää etukäteen minkälainen suhteesta tulee, mutta toivon että ihmisinä Minä ja Jane Doe oltaisiin samanlaisuuden lisäksi myös erilaisia. Erilaisuuteen voi suhtautua monella tapaa. Mulle erilaisuus tarkoittaa sitä että voin oppia toiselta jotain, saada uusia näkökulmia ja se täydentää mua. Se myös opettaa kärsivällisyyttä ja hyväksyntää, sitä että toista ei pitäisi tuomita, vaikkei kaikki piirteet olisikaan omaan mieleen. Sitä paitsi kuinka hienoa se olisikaan, että hyväksyy toisen ja yhdessä pystytään nauramaan toistemme ”virheille”. Luultavasti silloin alkaa myös rakastamaan niitä koska ne ovat osa toista, tekevät maailman tärkeimmästä ihmisestä oman itsensä. Palapelin taivaspalat ovat raivostuttavia välillä, mutta ilman niitä se ei ole koskaan kokonainen.
Joskus on mahdotonta päästä sisälle itseensä. Se päivä tulee olemaan yksi elämäni onnellisimmista, kun saan antaa salasanani toiselle, sille jota koko sydämestäni rakastan, ettei mun aina tarvitsisi muistaa sitä vain itse. Järjestelmän eheytys on kevyempää kun sinne on kahdella ihmisellä käyttöoikeudet.
Rauhaa ja rakkautta
Tunteellinen Mies 