Moi!
Teille kaikille, tai oikeastaan juuri Sinulle. Mulla on ikävä sua. Tiedän etten välttämättä aina käyttäydy niin tai näytä sitä, mutta usko pois, kaipaan sua. Tiesitkö muuten että myös tykkään susta todella paljon, olet mulle todella tärkeä. Tainno mitä sitä pihtaamaan, rakastan sua ihan mielettömän paljon. Arvostan jokaista hetkeä kanssasi kun tuupataan ylämäkeen tai mennään tukka putkella syöksylaskua, joskus hitaasti liu’utaan, toisinaan taas vaan istutaan hiljaa paikallaan. Sun kanssasi on mukava puhua, se rauhoittaa. Tosin ei sun kanssasi edes tarvitse sanoja, läsnäolosi tunteminen riittää. Mutta kuka Sinä olet? Kuka Minä olen?
Sinä olet kaikki, ystäväni, perheeni, sukuni, kaikki ketä silmilläni katson. Sinä olet juuri sellainen kuin olet, vaikka omin silmin sinua katsonkin. Sinä olet ainutlaatuinen, hieno juuri sellaisena kuin olet. Ehkä olet joskus epävarma, pidät itseäsi huonona tai epäonnistuneena, ei se haittaa. En katso sinua nyt silmiin, mutta olen monesti katsonut, ja usko minua, minä tiedän, sinä olet upea. Kun minä tai kuka tahansa uskoo sinuun, niin voit uskoa myös itseesi, olen siitä ihan varma. Minä näen sinut, toivoisin että näkisit myös itse itsesi. Ja mistä minä voin sen tietää? Koska sinä olet myös katsonut minuun, nähnyt minut, kun en ole itse siihen pystynyt. Kiitos.
Joskus tai aika useinkin musta tuntuu että olen heikko, hiiri leijonien valtakunnassa. Teen paljon virheitä ja epäonnistun, tunnen oloni saamattomaksi. Kun ei usko itseensä, on vaikea kuvitella, että kukaan muukaan muhun uskoisi. Unohdan välillä mitä merkitsen ihmisille, tuntuu kuin en olisi olemassakaan. Ja kuinka väärässä osaankaan siinä olla. Se kaikki on heijastusta omasta epävarmuudestani. Siksi mä kaipaankin välillä kannustavia sanoa, jonkun joka muistuttaa siitä kuka olen. Tiedän että mun on itse nähtävä kuinka upea olen ja uskottava itseeni, rakastettava itseäni. Mutta se että joku kertoo sen välillä, joku joka näkee minut minuna, todella auttaa myös itseäni näkemään, muistamaan sen, minkä niin monet pinnalliset ajatukset peittävät alleen.
Viimeiset vuodet ovat menneet melkoista vuoristorataa. Lukuisat kerrat oon miettinyt että olen heikko. Usein se johtuu siitä, että tunnen pienetkin asiat niin voimakkaasti. Jotkut osaavat vaan käsitellä asiat tai lakaista ne maton alle ja jatkaa matkaa. Mä olen jossain siinä välimaastossa. En halua, ehkä pystykään lakaisemaan mitään maton alle ja todellakin tunnen. Olen myös oppinut käsittelemään tunteitani, mutta monesti huomaan, että vain teoriassa. Tiedän kyllä miten pitäisi tehdä, mitä sydän haluaa, mutta silti..
En monestikaan näytä käytökselläni olevani se ihminen, mitä olen kirjoittanut, en ainakaan kaikille ihmisille ketkä kuuluvat elämääni. Poden siitä usein huonoa omaatuntoa. En tosin siksi että olisin muka kirjoittanut häränpaskaa. Mun kirjoitukseni eivät ole aina sitä mitä olen, vaan sitä mitä haluaisin olla. Oivalluksia, virheiden myöntämistä itselleen, halua olla parempi ihminen itselleen ja muille. Mä vain haluan sitä niin helvetin paljon, että petyn niin saatanan paljon kun huomaan epäonnistuneeni. Se on paska tunne, ihan perseestä, epäonnistua olla ihminen kuka haluaisi olla. Ja heh, armollisuudesta itseään kohtaan en viitsi sanoa mitään.
Mun heikkouteni johtuu monesti siitä, etten näe tai muista vahvuuksiani. Teen ihmissuhteissakin paljon virheitä tai en toimi niin kuin pitäisi tai siltä musta ainakin tuntuu. Se tuntuu välillä epäonnistumisena ihmisenä. Unohdan että paskainen peili ei näytä todellista kuvaa itsestäni. Ehkä nyt juuri ei ole se hetki tai sitten on, mutta aika ajoin tarvitsen apua sinulta, että kertoisit kenet näet kun katsot minua. Sinun silmin.
Rauhaa ja rakkautta
Tunteellinen Mies 