Viikonloppu alkoi, Jakkaran jalat narahtaa. Ajatusten virta, suuret tunteet, kipee selkä ja tietenkin, kyyneleet kuuluu tähän iltaan. Tältä musta ei juuri tuntunut vielä eiliseen asti. Mietin alkuviikosta, että pystynköhän mä enää kirjoittamaan ollenkaan, olin henkisesti ihan lopussa, takki aivan tyhjä. Menin illalla pesemään hampaita, pistin napit korviin ja laitoin biisin soimaan. Iski aivan epätoivoisen raastava ikävä. Romahdin vessan lattialle itkemään. Se ei ollu vain muutaman kyyneleen vuodatus, vaan Niagaran putoukset. En tiedä kauanko istuin lattialla, mut se tuntui ikuisuudelta. Sitten yhtä äkkiä huomasin, mähän pystyin taas hengittämään, olo oli aivan mielettömän vapautunut, kuin sielu olis puhdistunut, mä elän taas. Pyyhin kyyneleet, pesin hampaat ja menin sänkyyn makaamaan. En tiiä oonko ikinä tuntenut oloani niin seesteiseksi, mieltäni niin rauhoittuneeksi, kuin siinä sängyllä maatessa. En halunnu nukahtaa kun mulla oli niin äärettömän hyvä olla, rauha. Aamulla kun heräsin olin kuin uus ihminen, väsynyt mutta täynnä virtaa, perse keikkui Auroran – Se Soi tahdissa aamupalaa väsätessä, naurua ja itkua, huikee fiilis. kaikki oli taas paremmin, ehkä mä pystynkin vielä kirjoittamaan.
Kirjoittamisen alottaminen pelotti ihan hirveesti. Oon lukenut mun edellisen kirjoituksen läpi uudestaan ja uudestaan, käyny päässäni läpi miljoona tunnetta ja ajatusta, kyseenalaistanu kaiken ja epäilly itteeni. Mietin myös et tuleeko tästä kirjoituksesta ihan surkea. Sit mietin et ei musa-albumeissakaan kaikki biisit oo yhtä hyviä, mut jokaisella on oma tarinansa kerrottavana, jotka tekee albumista kokonaisen. Olkoot tää sit se paska biisi, mitä sitten, se on kuitenkin osa mun omaa albumia, tarina mun elämästä. Mitä menetettävää mulla on jos annan itestäni jotain, mitä multa ei voi koskaan viedä pois. Luin vielä teidän kirjoittamia kommentteja uudestaan ja mut valtasi aivan mielettömän lämmin ja kiitollinen olo. Jokaisen kommentin ja tykkäyksen kohdalla mulle tulvi rakkaita muistoja mieleen kaikista teistä. Miten upeisiin ihmisiin oonkaan elämäni varrella törmännyt. Usko itteeni palasi taas. Kiitos.
Ei oo kauheen montaa ihmistä tällä planeetalla, joka ei musta pitäisi. Oon aina ollut hauska ja ihana tyyppi, hyvä jätkä. Oon todella sosiaalinen ja haluan aina auttaa ja kuunnella, antaa niin paljon kuin vaan pystyn tai jaksan. Osaan olla myös vittumainen, mut aika harvoin. Tutustun ihmisiin silmänräpäyksessä. Se on rikkaus ja mä arvostan ja kunnioitan jokaista tapaamaani ihmistä, ainakin yritän parhaani. Välillä kuitenkin mietin et olisko paljon helpompi vaan olla ei niin mukava, ei niin sosiaalinen tyyppi. Saahan sitä miettiä, mut ei sillä ole mitään merkitystä koska en mä pysty siihen, se ei oo sitä kuka mä sisimmissäni olen. Syy miks kuitenkin mietin niin, on et mä uuvutan itseni välillä ihan loppuun. Onneks edes joskus kuitenkin tajuan olla vaan yksin, hiljaa ja rauhassa. Mä rakastan sitä ihan yhtä lailla kuin ihmisten kanssa olemista, mut unohdan suoda sen itelleni. Yksinolosta voi joko nauttia tai ahdistua. Jos sen tekee omasta tahdostaan, rauhoittuakseen, se on ihanaa. Jos taas uuvutan itteni, niin haluun vaan syrjäytyä, enkä nähdä ketään, kun ahistaa pelkkä ajatuskin ihmisten kohtaamisesta.
Oon polttanut itteni henkisesti loppuun noin todella monta kertaa. Tunnen paljon ihmisiä, siis Paljon. Mun ongelmana on ollut velvollisuudentunne osoittaa kaikille, et mä todella olen heidän ystävänsä ja välitän. Viime kesälomalla mulla oli 3 päivää, jolloinka pystyin rentoutumaan. Olin Lapissa ystäväpariskunnan luona, pysähtyneenä. Muuten koko 5 viikkoa menikin siihen, että stressasin kerkeenkö näkemään kaikkia ystäviä. Jos mut kutsutaan johonkin kylään, mä keksin mieluummin tekosyyn miksen pääse tulemaan kuin sanoisin, et en halua tai jaksa tulla. Miks helvetissä? Miksei mulla olis oikeutta sanoa, et oon pahoillani, mut nyt mulla ei ole vain semmoinen olo et haluisin tulla tai että en vaan jaksa, niin ettei mulle loukkaannuta siitä? Vielä pahempaa on se, jos kaks eri henkilöä kutsuu mut eri paikkoihin, samaan ajankohtaan ja mun pitää valita kumpaan meen. Musta tuntuu et jos meen toiseen, niin petän toisen ja sille tulee paha mieli. Ja sitten se pahin, kun oon samassa paikassa jossa tunnen kavereita eri porukoista, jotka ei tykkää toisistaan. Molemmat haluis et oon niiden kanssa, mut eivät halua olla toistensa kanssa. Ei jumalauta, älkää laittako mua tähän tilanteeseen et mä joudun valitsemaan mun ystävien kesken, kääntämään selän toiselle, ettette vetäis mulle hernettä nenään. Joudun ihan mahottomaan tilanteeseen, poden jo valmiiks ihan helvetin huonoo omaatuntoa asiasta ja sit meen istumaan omaan pöytään, yksin, kun vituttaa.
Nyt kun oon asiaa alkanu oivaltamaan, niin kaikki nuo pelot ja huonon omantunnon poteminen, taas kerran, lähtee musta itsestäni. Mun pelot siitä, että loukkaan jotain on olleet suurimmaksi osaks sitä, että oon luonut itelleni olettamuksia siitä, mitä ihmiset multa odottaa ja pelänny noita asioita sen takia. Olettaminen vaan on ihan perseestä ja yleensä oon silloin väärässä. Tääkin asia mulle aukeni niinkin yksinkertaisesti et avasin suuni ja puhuin ystävieni kanssa asiasta kun ahdisti niin helvetisti. Mä saan olla kenen kanssa mä haluan, silloin kun mä haluan. Meillä kellään ei oo mitään velvollisuutta olla toisen kanssa, vaan mahdollisuus. Mä toivon että oon ollut ystävyyden arvoinen niille, jotka on mulle tärkeitä. Rupeen vihdoin tajuumaan, et kaikkeen ei vaan pysty venymään. Mä toivon että vaikka ei oltais nähty vuosiin, halataan ku nähään ja jatketaan juttua siitä mihin jäätiin viimeks, jos ei oo dementia iskenyt molempiin. Oon saanut jokaiselta mun ystävältä korvaamattomia kokemuksia ja eväitä elämään, varsinkin nyt sen nään ja se saa mut hymyilemään, arvostamaan jokaista yhteistä hetkeä entistä enemmän. Ystävyyttä ei pitäis koskaan stressata, vaan siitä kuuluis iloita ja nauttia. Otetaan siis yhet ystävyydelle, sulle ja mulle, olitpa kuinka kaukana tahansa.
No mikä on tuon otsikon merkitys? Musta on ihanaa, että ihmiset tykkää musta ja nauttii mun seurasta, mutta mä en haluu enää olla vain hyvä jätkä, koska oon paljon enemmän. Toivonkin, että kurkkaat pintaa syvemmälle, näät mun sisimpääni ja tuut huomaamaan et mulla on suuri, rakastava, välittävä sydän ja mielettömästi tunteita ja ajatuksia, jotka oon valmis jakamaan sun kanssasi. Mussa on myös huonoja puolia vaikka muille jakaa, heikkouksia, pelkoja ja ne sä tuut myös näkemään, toivottavasti askel askeleelta vähemmän. Toivottavasti myös sä voisit avata sydämesi ja sielunelämääsi mulle. Voit olla varma että kuuntelen, en tuomitse, yritän ymmärtää, kannustaa ja tukea sua parhaani mukaan, olla läsnä sua varten. Voit luottaa muhun, mä luotan suhun, mä uskon suhun. Kenenkään meistä ei tartte astua pimeyteen ja kohdata pelkojaan yksin. Ota mua kädestä kiinni, mennään yhdessä. Lupaan etten päästä irti.
Rauhaa ja rakkautta
Tunteellinen Mies 